TONTUT 1

KUN TONTTUJEN KYLÄ KATOSI

1. Keltaiset hirviöt

Hän katsoi itseään tyynen lammen kuvajaisesta. Komea pyöreä nenä pilkisti keskeltä kasvoja, ruskeat silmät tuijottivat takaisin huolestuneiden kulmakarvojen ja tumman vähän kihartuvan hiuspehkon alta. Hän kumartui lähemmäs vettä, kauhaisi sitä kämmeniinsä ja pesi kasvonsa, suurten korviensa taustat ja asetti piippolakkinsa tarkasti hieman vinoon. Hän istahti mättäälle miettimään huolissaan tilannetta.

Hän, tavallinen lapsitonttu, jonka pitäisi olla juuri nukkumassa huolettomana kotikolossaan, oli joutunut järkyttävän tilanteen eteen. Koko kotikolo ja koko muu perhe olivat hävinneet pienessä hujauksessa ja jäljelle oli jäänyt vain hän, jonka makuusoppi oli kaikista alimpana.

Aivan valtava keltainen kirskuva hirviö, oli kourallaan kaapannut koko kiven ja viereisen kiven ja monta muutakin kiveä, nostanut ne toisen suuren keltaisen hirviön kyytiin ja lähtenyt pois mukanaan koko tonttukylä. Tai ei koko tonttukylää. Osa kyläläisistä oli lähtenyt pakomatkalle jo kuukausia sitten uskottuaan erään punalakkisen vaeltajan tultua kylään ja kerrottua tarinoita valtavista jättiläisistä, ihmisistä, jotka menevät valtavien kylmien hirviöiden sisään, saavat ne heräämään eloon, murisemaan ja tuhoamaan maailman. Koska kertomuksessa ei ollut päätä eikä häntää ja koska punalakkinen ei osannut kertoa väitettyjen jättiläisten ja hirviöiden toiminnalle, mitään järkevää syytä, rauhallisimmat tontut olivat pyyhkäisseet punalakin tarinoille kättään ja sanoneet, ettei ruokansa eteen nyt tarvinnut sentään liioitella.

Mutta tässä sitä nyt oltiin, maailman loppu oli tullut, perhe oli hävinnyt hirviön selkään, eikä mitään ollut tehtävissä. Kevät oli vasta aluillaan ja kaiken kivan piti olla vasta tulossa.

Onnettomana pieni tonttu painoi päänsä alas ja päätti jäädä siihen kohtaan paikoilleen, kunnes tuuli hänet veisi. Ja siinä hän istuikin aivan hievahtamatta, kunnes aurinko oli noussut korkeimmalle kohdalleen taivaan kannella ja sulanut sammalikko kasteli ilkeästi tonttuparan pöksyt. Nälkäkin alkoi kurnimaan ja vastahakoinen tonttulapsi lähti etsimään jotain suuhun pantavaa.

Talsittuaan hetken kohti kylää, tai sitä kohtaa, jossa kylä ennen hävitystä oli ollut, tonttu kuuli hiljaista nyyhkytystä. Hän suuntasi hyvin suuret ja hyvin tarkat korvansa ja paikallisti kuusen havujen alta serkkunsa Papun niiskuttamasta. Papu nosti kasvonsa, näytti hyvin ilahtuneelta, niiskaisi vielä kerran ja huokaisi ”Ropsu!” Tonttupoika hymyili leveintä hymyään ja vakuutti kaiken olevan hyvin, siihen itsekään uskomatta. Ropsu istahti havujen alle Papun viereen ja sanoi nopeasti, ”Punalakkisen puheissa olikin perää, meidän täytyy lähteä etsimään perheitämme, he ovat luultavasti pahassa pulassa”. Papu nyökkäsi totisena.

2. Matkalla

Papu ja Ropsu tutkivat kylän rippeitä. He juoksivat etsiessään kaikkea mahdollista tarpeellista. Parantavia lääkkeitä löytyi vähän, yksi taikakalu löytyi tietäjän kolon luota, he löysivät myös muutamia myyrän taljoja, joista he valitsivat makuualustoiksi sopivat. He löysivät sepän kololta piikivet nuotion sytyttämistä varten, mamman kololta seitsemän pussillista kuivattuja hyönteisiä ja hiiren vatsalaukusta valmistetut juomaleilit, jotka he täyttivät metsälammen vedellä. Ropsu löysi vielä isältään jääneen upean kivipuukon ja pienen kätevän käsikirveen, jota metsätontut sanoivat ikijääkirveeksi, mutta jota punalakit kutsuivat lasinsirpaleeksi. Kaiken tarpeellisen pakattuaan kahteen pieneen tuohikonttiin, Ropsu ja Papu istahtivat alas lopen uupuneina.

Mikään ei tuntunut todelliselta. Kaikki, mikä oli aina ollut sillä tavalla tonttumuistista asti, oli yhtäkkiä muuttunut täysin. Mikä ennen oli ollu vihreää sileää sammalta, oli nyt mustaa ja käppyräistä. Ropsu ja Papu istuivat hyvin vaitonaisina reput pakattuina ja maha täynnä kuivattuja mustikoita ja leppäkerttuja. Hiljaisina istuessaan korostui entisestään nyt se, että heitä oli vain kaksi. Edes yhtään kylän päästäisistä ei ollut pelastunut. Iloinen tonttumainen puheensorina oli hävinnyt hirviön selkään ja ajanut pois metsäautotietä.

Kaukaa kuului uudestaan hirviöiden murinaa. Hirviöiden murinaa, joka kuulosti kovasti lähestyvän uhkaavasti. Ropsu toimi ensimmäisenä, nappasi kontin selkääntä, kehotti Papua tekemään samoin. He säntäsivät juoksuun. Kiipesivät hädissään mutaisten kivien päältä, saivat kiireessä maassa lojuvien kuusien neulasista raapaumia pieniin kasvoihinsa ja pääsivät lopulta tuhoalueen reunalle. Reunalla he kiipesivät kallion reunaa pitkin, kunnes olivat kaksi kertaa koreammalla, kuin hirviöt. Molemmat hirviöt olivat keltaisia ja niiden molempien keskellä oli läpinäkyvä laatikko, jonka sisällä istui kuin istuikin vankina suuri karvanaamainen ihminen. Jos hirviöillä oli valta vangita ihminen, mitä ne voisivatkaan tehdä pienille tontuille. Lapset vapisivat pelosta.

Hirviöillä oli keltaisena loistavat karmeat silmät ja niiden jalat olivat todella erikoiset. Ne vaikuttivat siltä, kuin ne olisivat pyörineet. Toisen hirviön selkä oli kupera ja toisella oli pitkä kärsä, jonka päässä oli sen käsi. Käsi oli kuin valtava kiiltävä lapio, joka möyhensi maata ja nosti sitä toisen hirviön selkään.

Tonttulapset kyyhöttivät kauhuissaan katsellessaan hirviöiden tekemää tuhoa pitkän aikaa. Kun molemmat hirviöt olivat kääntäneet julmat silmänsä pois, tonttulapset liukuivat kalliolta alas niin nopeasti kuin pystyivät ja lähtivät seuraamaan metsän puolelta vanaa, jonka hirviöt olivat jättäneet tullessaan tuhoamaan heidän kyläänsä.

3. Illan tullen

Päivän alkaessa hämärtyä, toinen hirviökoneista ryömi vanaa pitkin pois nyt kaksi ihmistä kopissaan. Tontut arvasivat hirviöiden taistelleen, sillä toinen hirviöistä oli jäänyt jälkeen ja toisella täysituholla oli toisenkin vanki kopissaan. Ropsu päätteli heti, että hirviöt olivat riitaista porukkaa ja se oli tärkeä muistettava tieto.

Kun metsä oli hiljentynyt taas, tontut pystyttivät leirin. He kokosivat valtavista ikikuusista pudonneita oksia ja virittivät niiden päälle lepakon siiven nahasta tehdyn ohuen, kevyen, mutta veden ja tuulen pitävän laavukankaan. Laavun eteen he virittivät pienen nuotion, mutta vain siksi aikaa, että saivat keitettyä mukanaan kantamistaan ruoka-aineista soppaa. Sopan valmistuttua, he sammuttivat nuotion nopeasti. Ei ollut järkevää ilmoittaa ketuille olinpaikkaansa, jos itse oli vain suupalan kokoinen. He kääriytyivät lämpimiin myyräntaljoihin ja Ropsu hyräili hiljaa vähän itseään nuoremmalle Papulle tonttujen vanhaa tuutulaulua.

Nuu nuu nuppuu pieni

Madon kynnen kokoinen

Ota suojaksesi sieni

Suuri, vanha ja koloinen.

Nuu nuu nuppuu pieni

Pörröinen ja söpöinen

Ota sievä uni kiinni

Kevyt, lämmin ja lokoinen.

Vaikka Ropsu ei sitä tunnustanutkaan, vanhan tuutulaulun hyräily sai hänetkin unohtamaan päivän pelottavat tapahtumat ja vaipumaan väsyneenä syvään uneen serkun viereen, pienen tihkusateen ropistessa laavun kattoon. Ropsu näki unia kodista, siskoista ja veljistä nauramassa pöydän ääressä, isästä kantamassa vettä lammelta, äidistä keittämässä keittoa leppäkertuista, mustikoista ja käenkaalista.

Voi kuinka hän rakastikaan käenkaalia. Heidän kylässään sitä kasvoi jokapaikassa varjoisien kuusien katveessa. Käenkaalissa oli kolme sydämmenmuotoista lehteä ja tontun kämmenen kokoinen valkoinen herkkä kukka. Kohta kevät olisi siinä pisteessä, että olisi taas tuoretta käenkaalia mitä kerätä äidille salaattiin... Käenkaali... oi käenkaali. Ja käenkaalimietteineen tonttupoika liukui untenmaille.

4. Hyttysten hyökkäys

Ropsu heräsi aamun valjetessa hirviön murinaan. Hän odotti hengittämättä, kunnes hirviö oli ohittanut laavun ja sen äänet olivat kaikonneet kauas. Nyt ei ollut aikaa hukattavana, jos he aikoivat keretä lähimpään tonttukylään seuraavaksi yöksi. Kettujen armoilla hän ei enää viettäisi yhtäkään yötä. Ei yhtäkään.

”Herää Papu, meidän on syytä kiirehtiä”, Ropsu tökkäisi tyttöä kylkeen.

Papu mutisi jotain unissaan ja yhtäkkiä hänen silmänsä revähtivät auki.

”Se ei ollutkaan pahaa unta”, Papu nyyhkäisi.

”Ei ollut, ei”, mutta me emme voi jäädä sitä suremaan, meidän on pelastettava perheemme hirviöiden kynsistä”, Ropsu tokaisi kerätessään kamppeitaan kokoon.

Hiljaisuuden vallitessa lapset pakkasivat tuohikonttinsa ja lähtivät vain muutama mamman edellissyksynä kuivaama puolukka aamupalanaan jatkamaan matkaa.

Hirviöiden jäljet veivät suoraan kohti naapurikylää. Ropsu pelkäsi mielessään pahinta. Jospa hirviöt kulkivatkin tonttukylästä kylään ja pilasivat koko tonttujen maailman. Mitä hän tekisi Papun kanssa, jos he eivät löytäisi yhtään tonttua enää koko maailmasta. Miten he selviäisivät ilman aikuisia talven yli tai edes kesään asti. Hän ei saisi kertoa mustista mietteistään Papulle mitään. Tyttö näytti muutenkin surkealta. Siniset ennen niin iloiset silmät olivat täyttyneet edellisenä päivänä kyynelistä, eivätkä olleet sen jälkeen kuivuneet. Nenä vuoti ja oli punainen kuin menninkäisellä. Surkea pieni tonttuparka. Hänen, Ropsun, täytyisi olla pienestä mitastaan huolimattaan rohkea. Rohkeampi, kuin oikeastaan olikaan.

Lapsitontut eivät koskaan käyneet kylän ulkopuolella, mutta Ropsu tiesi kylän lähenevän. Ropsun muisti oli hyvä, melkein yhtä hyvä, kuin tarkka kuulonsa ja kylän vanhin oli aikanaan miettinytkin tovin, kumpi niistä; kuulo vai muisti merkittäisiin hänen erityistaidokseen. Ja muisti merkittiin, koska sitä voi aina kehittää, mutta kuulo on sama aina, ellei vanhemmite huonone.

Jokaisella tonttulapsella on oma erityistaitonsa. Papun erityistaitoa ei oltu vielä nimetty, mutta Ropsulla oli omat ennakkoaavistuksensa. Niin monet kerrat hän oli nähnyt Bibun kasvien parissa kasvitädin kannoilla, että hän epäili Bibun taidon olevan parantaminen. No, jos sotaretkestä hirviöitä vastaan tulisi pitkä, ei parantaja serkusta, vaikkakin pienestä itkusilmäisestä ja räkänokkaisesta, olisi mitään haittaa. Sillä oli kuitenkin aika vikkelät jalat ja aika sitkeäkin se oli noin pieneksi.

Ropsu muisti nähneensä äidin karttoja ja niiden perusteella arvioi seuraavaan tonttukylään olevan vielä noin kuuden tunnin matkan. Äiti oli ollut nuorena suuri seikkailija. Oli kulkenut ristiin rastiin lähimetsiä ja lähikyliä ja haaveillut punalakiksi ryhtymisestä. Kukaan ei kuitenkaan ollut kuullut koskaan yhdenkään metsätontun ryhtyneen punalakiksi ja löydettyään miehensä eli Ropsun isän, suuren metsästäjän ja eränkävijän, sattumalta eräästä lähikylään johtavan tien vieressä kasvavasta puusta ja rakastuttuaan tähän tulisesti, olivat äiti ja isä päättäneet asettua aloilleen kotikylään ja perustaa perheen niinkuin kunnon metsätontun tuleekin tehdä.

Äiti ja isä olivat kyllä vieläkin reissanneet sinne ja tänne ja etenkin tänne ja melkein joka reissulta, he olivat tuoneet kotiin orvon pienen tonttuparan, kunnes heillä oli pienissä tonttulapsissaan niin paljon tekemistä, etteivät enää kerinneet matkailemaan. Mutta tarinoita he kerkisivät kertoa, osa niistä oli hieman liioteltuja, sen Ropsu kyllä arvasi, mutta osassa oli kyllä totuuden siemenkin mukana. Ne tarinat Ropsu oli pistänyt tarkkaan muistiinsa, kuten myös kartat, jotka löytyivät lipaston laatikosta. Hän tiesi, että seuraavaan tonttukylään he kyllä ehtisivät vielä samana päivänä, jos sitä kylää enää olisi olemassa. Hän myös muisti, että seuraavan kylän takana olevan vuoren toisella puolella oli vielä toinenkin kylä, mutta sen jälkeen maailma loppuikin ja alkoi paikka, josta ei metsätontun ollut hyvä edes puhua.

Aamupäivän muuttuessa päiväksi, hyttyset alkoivat ahdistella tonttuja. Hyttysloitsu alkoi hävitä heidän yltään ja vaara inhoissa verenimiöissä alkoi olla todellinen. Niin vähän verta on tonttulapsissa, että kymmenen pistoa jo alkaa olla liikaa. Ropsu hoputti hädissään Papua, mutta Papu vain hidasti ja hidasti ja lopulta seisahtui kumman tuijottava ilme kasvoillaan. Ropsu juoksi hädissään Papun luokse vaatien tätä liikkeelle: ”Papu, meidän on mentävä, on pakko jaksaa. Hyttyset uskaltavat kokoajan lähemmäksi meitä. Liiku kiltti, liiku nyt.”, mutta Papu vain seisoi. Ropsu istahti epätoivoisena kävylle ja kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.

”Olisi pitänyt antaa tuulen viedä”, hän mutisi epätoivoisena ja katsahti sitten synkkänä Papuun kulmiensa alta. Ropsun henki salpaantui näystä. Papu oli nostanut kätensä ylös, hänen kädestään lähti kirkas rihma kohti aurinkoa, joka levisi kuplan lailla heidän ylleen ja puhkesi.

”Mitä ihmettä Papu?” Ropsun suu loksahti auki. ”Sinä osaat hyttystaian!”

Ropsu katsoi nyt pieneen serkkuunsa uusin silmin. Miten on mahdollista, että tuo ruippana räkänokka, jonka erityistaitoa ei oltu vielä edes tunnustettu, osasi aikuisten juttuja?

Papu mongersi hämillään: ”En arvannut, että se onnistuisi” ja hymyili sitten itsekseen hiljaa katsoessaan, miten hyttyset kääntyivät pois, tonttujen muuttuessa niille näkymättömiksi ja hajuttomiksi.

Ropsu otti serkkuaan kädestä kiinni ja niin he jatkoivat muurahaiskekojen kiertämistä, risujen alittamista, kumpareiden yli kipuamista pienillä, mutta sitäkin sitkeämmillä jaloillaan. He jatkoivat, kunnes aurinko alkoi laskea ja he näkivät tonttujen kylän. Hirviöt olivat menneet aivan vierestä, mutta säästäneet tonttujen kylän. He olivat sittenkin pelastuneet!