PEIKKO JA KEIJU 1

PALUU

1. Pelastaudu jos voit

Kuului tuhinaa. Nuuskutusta. Ja sitten. Kamala haju tulvahti sen sieraimiin. Kuului vaimea haukahdus. Otus painautui kalliota vasten ja toivoi koko pienestä sydämestään pedon menevän ohitse. Sydän pamppaili, mutta se hillitsi sen, niinkuin isä oli opettanut. Se hidasti hiljalleen elintoimintojaan ja muuttui lähestulkoon kylmäksi kuin kivi. Vain silmät liikkuivat sen pienessä takkuisessa päässä.

Mutta se ei pystynytkään siihen. Pientä peikkoa pelotti liikaa. Sen sydän alkoi pomppailemaan uudestaan ja pelko puristi rintaa. Hajut tulvahtivat takaisin ja hiki kirposi otsalle. Kuului rapinaa. Sieltä koira nyt tuli. Se tuli lähemmäs. Voi ei. Pieni peikko pinkaisi pakoon niin nopeasti kuin pystyi. Se kiipesi sammaleista rinnettä luolakoira kannollaan. Peikko tunkeutui puolukanvarpujen välistä, hyppäsi kaljatölkin yli, oli kompastua jäätelötikkuun ja juuri, kun koira oli saavuttamaisillaan sen, se löysi tuntemattoman pienen luolan sun ja ryntäsi sisään sen enempää asiaa pohtimatta.

Sydän pamppaili peikonpojan rinnassa. Koira vikisi ulkona ja suurensi vahvoilla käpälillään luolan suuta mahtuakseen peikon perään. Kuului jytinää ja luolan suuaukko romahti. Pelokas peikko oli nyt koiralta turvassa, mutta täysin vieraassa onkalossa.

Tunnelissa oli pimeää. Haisi oudolta. Paikka ei vaikuttanut erityisen kodikkaalta. Missään ei tuntunut lojuvan luita. Lattian peittivät edelliskesäisten kukkien terälehdet. Säikähtänyt peikko alkoi peruuttaa takaisin.

Koirakin alkoi tuntua halinallelta tämän pelottavan luolan rinnalla. Vaistot saivat sen kavahtamaan vierasta paikkaa. Sinivuokot rasahtelivat sen tassujen alla ja saivat kylmät väreet juokseman pitkin sen selkäpiitä. Ihmisten kovaääninen molotus kuitenkin läheni ja peikko päätti olla yrittämättä poistua romahtaneen suuaukon kautta. Ehkä täältä löytyisi toinen ulospääsytie.

Peikko etsi ja etsi ulospääsyä. Nälkä alkoi kurnia vatsassa ja hikikarpalot kierivät sen otsalle. Luolan lämpö ei oikein sopinut yhteen sen tuuhean talviturkin kanssa.

Koska toista ulospääsyreittiä ei löytynyt, pieni peikko päätti palata tuloaukolle ja raivata vahvoilla käpälillään sinne uuden ulospääsytien. Se toivoi koiran jo menneen ja uumoili jo turvallisen pimeydenkin laskeutuneen metsän ylle. Kukat rasahtelivat inhottavasti sen varpaiden alla ja päästivät löyhkää, joka esti peikkoa hengittämästä kunnolla ja saivat sen voimaan pahoin. Oli päästävä äkkiä ulos.

Pentu kiihdytti vauhtia. Se kääntyi oikealle ja vasemmalle ja oikealle ja vasemmalle, mutta mistään ei tuntunut löytyvät ulospääsytietä. Hätääntynyt peikko alkoi kouria tunnelin seinää ja kaivoi tiensä toiseen tunneliin. Juostuaan vähän aikaa tunnelia edes takaisin, se alkoi kaivaa toista reikää, josta se kopsahti takaisin samaan tunneliin josta oli tullut, mutta eri kohtaan. Se kaivoi reikiä tunneleiden seiniin ja juoksi ja juoksi, kunnes sen pieni ruumis tärisi uupumuksesta, kuumasta, nälästä ja pelosta. Hätääntynyt peikon poikanen tuupertui kuivien kissankellojen ja horsmankukkien sekaan.

2. Kotiin paluu

Oli jo melkein pimeää, kun väsyneet matkalaiset saapuivat. He pysähtyivät kotiluolan takaporteilla kasvavaan tähystysmäntyyn katsastamaan tilannetta. Yläosan kiviluukut oli jo suljettu. Pitäisi mennä tonttujen asuttaman alakerran kautta. Lisäksi takaportti oli hämärään aikaan muutenkin turvallisin kulkureitti. Peikkojen yössä ei ollut turvallista keijujen kulkea.

Aemok ojenteli siipiään väsyneenä ja ajatteli hunajaista kylpyä ja vadelmamehua. Yli kilometrin lennon jälkeen varusteetkin kaipasivat huoltoa. Huomenna olisi sitten raskas päivä raportteineen ja huoltotoimenpidekokouksineen edessä. Vuoden poissaolon ja kaikkien matkan varrelta keräämien näytteiden arkistoinnissa sitten vierähtäisikin melkein koko talvi. Aikaahan onneksi oli. Talvella täällä keijujen olosuhteiden äärirajoilla ei ollutkaan kuin aikaa. Lumi ja kylmyys estivät älyllisen elämän toimimisen muualla, kuin maamehiläisten lämmittämissä luolastoissa.

Tontuthan taivalsivat lumessakin, mutta keijut eivät suostuneet laittamaan mitään topattuja vaatteita ylleen. Heidän vartensa näyttäisi niissä paksulta, heidän hohteensa ei kuultaisi niistä läpi ja liian painavina ne varmaan myös estäisivät lentämästä. Aemokkia melkein nauratti, kun hän mietti niin hullua ajatusta, kun lämpimien vaatteiden pukeminen. Kyllä hän tiesi, että tontut pitivät heitä turhamaisina houkkina, mutta kuka järkevä olisi ottanut tonttujen mielipiteistä mitään paineita.

Tontut olivat hyödyllisiä kumppaneita, mutta kuitenkin vain tavallisia maamyyrän kaltaisista eläimistä vuosimiljoonien aikana kehittyneitä eläimiä, kun taas keijut olivat erimaata. Heidän alkuperänsä oli hyönteisten maailmassa ja heillä oli paljon muinaisempi yhteinen esi-isä sudenkorentojen kanssa. Ja kun tontut syntyivät sateisina syksyinä sienien alle, niin ylevät keijut saivat alkunsa ihanista kukista. Aemokin sukunimi olikin Kissankello syntymäkukkansa mukaan. Siellä kissankellon kukan sisällä Aemok Kissankello oli syntynyt ja sinne kissankellon kukan sisään, olivat heidän yhteisönsä työmehiläiset tuoneet hänelle ruokaa ja oppikirjoja, kunnes hän oli ollut lentokykyinen pieni keijulapsi ja liittynyt ylevään yhteisöönsä.

Väsynyt Aemok havahtui mietteistään, kun hänen työmehiläisensä Turri töni häntä jalkaan. EI VOI OLLA TOTTA! Aemok jäykistyi kauhusta nähdessään hävityksen. Hämärässä erottui vain takaportin luhistuneet jäännökset. Kuin jokin suuri eläin olisi yrittänyt tunkeutua luolastoon. Mikä eläin olisi niin tyhmä, että kuvittelisi saavansa kiinni keijukaisen ja miksi? Kaikkihan tiesivät keijujen sopivan erittäin huonosti ravinnoksi niiden sisältämän gyromitriinin tähden. Korvasienistäkin tuttu gyromitriini kyllä lähtee pois keittämällä keijua tarpeeksi kauan, mutta useimmat eläimet eivät tietenkään osaa tehdä tulta ja siksi jättävät keijut rauhaan. Gyromitriini oli keijuille myös hyödyllistä erittäin nopeaa lentämistä vaativissa tilanteissa. (toim. huom. samaa ainetta myös ihmiset ovat oppineet myöhemmin käyttämään rakettipolttoaineena, lähde NASA)

Hetken pohdiskeltuaan ja haaveiltuaan muitakin asioita, kuten keijuilla on tapana, hän päätyi sellaiseen ajatukseen, että kyseessä täytyi olla ihmisjättiläisen vallaton ja hölmö seuralainen koira. Peikkojen lisäksi, vain koirat metsästivät keijuja. Ja moista älytöntä tuhoa saivat aikaan vain koirat tai pienemmät kaksijalkaiset jättiläiset, ihmislapset. Onneksi ihmisistä ja koirista ei ollut tähän aikaan huolta, molemmat olivat päiväeläimiä ja lähes pimeänsokeina ne olivat hämärän aikaan varsin vaarattomia.

Aemok lähetti toisen mukana olleen mehiläisensä Pörrin tarkastamaan tilannetta. Siinä missä Turri oli loistava työmehiläinen, oli Pörri urheistakin urhein suojelumehiläinen. Pörriä selvästi pelotti, mutta Aemokin tiukka komennus sai sen lähtemään matkaan. Mehiläiset kaipaavat tiukkaa laumanjohtajaa ja ovat työteliämmillään, kun heillä on pomo, joka määräilee niitä yhtenään. Joskus, kun keijun sormia heilututti oikein paljon, mehiläinen saattoi työntää päänsä heiluvia sormia vasten ja ynistä oudosti. Samoin kävi nytkin. Heidän odottaessaan Pörriä takaisin, Turri tunki itsensä Aemokin sormiin ja loi Aemokkiin uskollisen katseen lähteensinisillä verkkosilmillään ja painautui isäntäänsä vasten.

Pimeys alkoi kietoutua jo melko tiukasti niityn laidalla seisovaan tähystysmäntyyn, kun Pörri palasi. Se tärisi kuin horkassa ja viestitti tanssahduksillaan luolaston kellarikerroksessa olevan jotain inhottavaa, mutta kuollutta. Varmistuttuaan ettei missään näkynyt yhtään peikkoa, Aemok laskeutui mehiläiset vanavedessään etuportille. Hän lisäsi vähän hohdettaan ja antoi Pörrin johdattaa häntä. Jokin villi eläin oli selvästi tunkeutunut sinne aivan äskettäin. Väki oli varmasti paennut yläkerroksiin. Tuore multa haisi ja lattian kesäiset terälehdet olivat murskautuneet tunkeutujan juostessa ilmeisesti käytävää edes takaisin. Myös käytävien välille oli puhkottu kulkuaukkoja sinne tänne.

Keskeltä luolastoa he löysivät hirveältä haisevan möykyn. Aemok pyysi Turria siirtämään multaa ja lehtiä sivuun ja sieltä paljastui kuin paljastuikin kuvottavan likainen, karvainen ja ilmeisen kuollut peikonpoikanen. Peikko haisi kuin mätä rotta ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Aemokin selkää. Hän huokaisi ja lähti peikkoa pohtien kävelemään kohti portaita, jota pitkin kiipeämällä hän pääsisi suuren kiven sisällä olevaan hohtavaan kristallin kirkaaseen saliin yhteisönsä luokse. Hän oli haaveillut kotipalatsistaan koko matkan ajan kiertäessään maailmaa ja kerätessään kaikkea sitä tietoa, jota hän tulisi kunnioitettuna prinssinä tarvitsemaan.

3. Vanki

Vanha metsätonttu huokaisi väsyneesti. Hän katseli pajunvitsoista rekennettuun peikkomertaan. Pesty, kammattu, vadelmanlehtivedellä hajustettu peikonpoikanen alkoi hiljalleen heräillä. Sen suuhun oli tungettu hunajakökkö ja se alkoi nostaa peikon verensokeria vähitellen.

Pienet peikot ovat usein hyvin kohtuuttomia ja kuolevatkin helposti ruumiin ylikuumenemiseen johtavan hösläyskohtauksen jälkitilaan. Peikkojen vilkkaudesta johtuva verensokerin lasku taas on peikonpoikasten toiseksi yleisin kuolinsyy säikähdyksestä johtuvan sydänpysähdyksen ohella. Jos peikonpoikanen selviää yli neljän kuukauden ikään, paranevat elinmahdollisuudet jopa 60%.

Tonttuvanhus oli nähnyt pitkän elämänsä aikana joitain hyvin kesytetyjä peikkoja, mutta monesti peikot jäivät hieman säikyiksi lopuksi elämäänsä. Tonttu olisikin pistänyt peikon lihoiksi, sillä peikot maistuvat todella hyviltä pahasta hajustaan huolimatta vähän kuin homejuusto, mutta Aemok oli ollut eri mieltä. Hyvin koulutettu kotipeikko oli harvinaisuus ja useimmilla oli vain valtava hankala lemmikki vuosikausia, joka tahri kuollalla joka paikan ja sai vieraat karttelemaan peikon omistajaa. Kotipeikot saattoivat elää hyvin pidettyinä jopa kuusivuotiaiksi, vaikka luonnossa jo nelivuotias peikko on harvinaisuus. Vaikka luonnossa peikkojen hävikki on suurta, niin niiden nopea lisääntyminen takasi kannan pysymisen elinkelpoisena. Jo viiden kuukauden ikäinen peikko saattoi saada ensimmäisen poikueensa ja yhdessä poikueessa saattoi olla jopa seitsemän pientä räkänokkaa. Poikimisvälikin oli hyvissä olosuhteissa, kuten kaatopaikkojen liepeillä tai hyvänä hiirivuonna, jopa kaksi kuukautta. Peikkojen lisääntymiseen kun eivät vuoden ajat vaikuttaneet, koska heidän lisääntymisensä ei ollut tiettyjen kasvien kukinnoista kiinni, kuten keijulla tai sienten itiöemien ilmestymisestä, kuten tontuilla, mutta ne olivatkin muutenkin paljon alkeellisempia otuksia monin tavoin.

Vanha tonttu oli ollut jo kymmenissä, ellei sadoissa kesytysyrityksissä mukana ja arvasi, että tämän peikon kohdalla tilanne oli toivoton. Poikanen oli jo pesästä lähtenyt ja rautahampaiden perusteella noin kolmikuinen. Ennen leimautumisen kriittistä vaihetta, noin kuukauden ikää ennen vieroitetuista pennuista, tontulla oli parhaat kokemukset. Niiltä saattoi polttaa kynnen alut ja estää hapoilla kulmahampaiden kasvamisen. Merrassa makaavalla peikolla oli jo täydellinen aseistus, eikä siitä koskaan tulisi turvallista lelua tontunmuksuille tai keijunuorukaisille.

No, keijuprinssi oli näin päättänyt, eikä tonttu-ukko viitsinyt hänelle vastaankaan sanoa. Saihan tästä palkaksi hyvälaatuista horsmahunajaa, mikä pysyi juoksevana monta kuukautta, tavallisten hunajien jo ollessa kiteytyneinä pitkän aikaa. Kyllä hän joskus mietti, että olisi pitänyt etsiä aikanaan eukko, oma kolo ja käydä etsimässä syksyn sateiden jälkeen sienien alta tontun poikasia, mutta hyvä elämä lämpimän keijukiven uumenissa, helppo sisätyö ja hyvä palkka olivat saaneet hänet jämähtämään liian pitkäksi aikaa paikoilleen ja sitten alkoi jo olla liian myöhäistä.

Peikon kirsu alkoi väristä ja tonttu ukko lähetti sokeririippuvaisen muurahaisen viemään viestiä keijuprinssille. Varsinkin pienet mustat muurahaiset oli helppo saada tekemään mitä vain lupaamalla niille sokeripitoisia nesteitä, kuten kirvojen mesikastetta tai vaikka ihan hunajaa. Väistämättä tontulle tuli mieleen itsensä, mutta hän pyyhkäisi ajatuksen nopeasti pois mielestään. Kyllä ennen oli ollut kaikki paremmin, mutta kaikki oli muuttunut ensimmäisten katulamppujen ilmestyttyä. (toim. huom. Yhdistettyjen kansojen historiankirjoituksessa yleisesti käytetty termi jkl eli jälkeen katulamppujen) Katulamppujen ilmestymisen aikoihin alkoi tonttujen hävikki. Tälle saarelle, jota hölmöt keijut luulevat koko maailmaksi, oli tullut nurmikkoa, jolla ei kasvanut sieniä, joilloin tonttujen kanta oli alkanut harventua. Nekin vähäiset tontut, joita vielä oli, olivat muuttaneet katulamppujen sisään tai ihmisrakennuksiin ja alkaneet kotitontuiksi. Ihmiset olivat tuoneet saarelle ulkomaisia kukkia ja raivanneet teitä. Myös teiden varsilla kasvoi enemmän kukkia ja pöyhkeitä kotoperäisi keijuja lenteli nykyään siellä täällä.

Ulkomaisista kukista syntyi ulkomaisia keijuja, jotka olivat iloisia ja kepeitä, mutta niin tottumattomia pohjoiseen ilmastoon, että syksyn tultua hävisivät tuulen mukana merelle. Koska kotoperäiset keijut keräsivät kotoperäisten kukkien siemenet ja kukat talteen kellareihinsa joka syksy ennen vetäytymistään talvisuojiin, niin voisi kuvitella, että ulkomaisia kukkia, joiden siemeniä ei ollut ketään hoivaamassa, ei enää yhden kesän jälkeen olisi, mutta ihmiset istuttivat vuosi toisensa jälkeen aina uusia kesäkukkia ja niin uusi saamaton kepeä kukkaiskeijukansa syntyi juhliakseen yhden kesän.

Useimpien kotimaisten keijujen luonne ehkä oli vähän synkkä ja niillä oli usein kepposet mielessä, mutta kyllä tonttu sen toisaalta ymmärsikin. Kun koltiaiset, pönttöhiittiset, näävelit, keikkakset ja muut paikalliset keijut kyyhöttivät 8 kuukautta vuodesta sisällä ja sen neljä kuukautta varautuivat seuraavaan talveen, niin ei ihme, että aina ei naurattanut ja silloin kuin nauratti, niin huumori oli vähän mustanlaista.

Peikko raotti silmiään ennen kuin Aemok kerkisi paikalle. Se maiskutti ahneesti suussaan sinne tungettua hunajakökkärettä ja sen katse harhaili. Katse kohdistui tonttuun ja jähmettyi pupillien pienentyessä auki revähtäneissä silmissä. Tontun hieman liikahdettua, pentu menetti tajuntansa uudelleen. Tonttu huokaisi. Tuommoinen hysteerisyys oli peikoille niin tyypillistä. Epätarkoituksenmukaisia refleksejä vastenmielisessä ulkokuoressa. Miksei sille hemmotellulle prinssille käynyt tarjottu vastasyntynyt peikonpoikanen? Miksi oli saatava tämä hysteerinen kesytön otus? Tonttu huokaisi raskaasti. Hetken kuluttua muurahainen johdatti Aemokin peikkoluolaksi muuttuneeseen kammariin.

4. Talvi

Tontun nähtyään peikko makasi ihan hiljaa silmät ummistettuina. Sen sydän hakkasi pelosta ja se toivoi olevansa taas kotona. Emo pitäisi siitä taas huolta, ympäröisi pehmeällä lämmöllään ja isä riipisi hiiren luiden päältä lihaa ja oksentaisi lämmintä herkkua. Sisarukset makaisivat mahat pullollaan untuvien ja karvatuppojen välissä sylikkäin, kun äiti hymisisi heidät hiljalleen uneen.

Oudot äänet havahduttivat poikasen taas hereille. Se avasi silmänsä, eikä ollut lyhyen elämänsä aikana nähnyt mitään niin pelottavaa. Vain muutaman pajukalterin takana seisoi hohtava olento. Hohtavalla olennolla oli seittimäisen ohuet siivet ja siitä kuului jokseenkin samanlaista molotusta kuin jättiläisistä, mutta vain todella paljon nopeammin. Peikko teki kauhuissaan valehyökkäyksen kohti hirveää näkyä, varoen visusti rikkomasta suojaavia pajun korsia. Hyökkäyksen jälkeen se pörhisti kaikki karvansa ja paljasti kulmahampaansa hurjaan irvistykseen. Kauhu ja vaistot saivat sen näyttämään todellisuutta paljon vaarallisemmalta.

Aemok tiesi peikon saavan sydänkohtauksen pienimmästäkin järkytyksestä ja vähensi hieman loistettaan. Hän myhäili itsekseen ajatellessaan kuinka hämmästyttäisi hovin väkeä koulutustaidoillaan. Ei ollut ihan pikkujuttu kouluttaa kunnon kotipeikkoa villiintyneestä yksilöstä, sitä paitsi olisihan jotain tekemistä pitkinä kylminä talvi-iltoina, kun ulos ei voinut mennä.

Kaikkien ihmetykseksi Aemok käski joukon tonttuja kantamaan vuoteensa ja joitakin henkilökohtaisia tavaroitaan alas tornista peikkomerran viereen. Sisällähän hän kyyhöttäisi kuitenkin listaamassa kokemuksiaan, miksei hän käyttäisi aikaansa samalla peikon luontaisen pelkoreaktion sammuttamiseen.

Olihan yritys vaikea, mutta hän uskoi peikon oppivan tai jos se ei oppisi, saisihan talven yli lihotetun peikon vaihdettua helposti tonttujen kanssa vaikka laumaan mesikastetta tihkuvia kirvoja. Hän voisi pitää kirvoja vaikka läheisessä orapihlajassa ja lähettää muurahaisensa lypsämään niitä kaksi kertaa päivässä ja mehiläiset saisivat hakea loput mesikastetipat ja tehdä niistä talven varalle hunajaa.

Yksi kirva tuottaa seitsemän tippaa mesikastetta joka tunti ja kymmenenkin kirvan mesikasteet olisivat hyvä lisä hänen ja hänen muurahaistensa ja mehiläistensä ruokavalioon. Hänen suunsa kostui pelkästä ajatuksestakin. Tähän aikaan vuodesta kun ei enää mesikastetta ollut saatavissa. Kirvoja kun ei ole pystytty jalostamaan niin, että ne talvehtisivat keijujen koloissa. Aikuiset kirvat kuolevat kaikki joka syksy ja uusi sukupolvi kirvoja talvehtii isäntäkasvin varrella munina.

Peikko istahti varovasti takamukselleen. Sen huulia hieman pisteli, mutta se ei antanut irvistyksen hellittää. Hohtava painajainen ei selvästikään kiinnittänyt siihen enää mitään huomiota. Se laski varovasti hieman puutuneita huuliaan, mutta paljasti taas hampaansa keijun kääntäessä silmänsä sitä kohti. Mitä olento aikoi? Syödä hänet? Miksi se ei tehnyt mitään? Miksi siitä lähti noin omituinen kukkien haju? Miksi sen naamassa ei ollut ilmeitä? Oliko sillä lainkaan tunteita? Minkälaista elämä olisi ilman tunteita?

Peikot elävät tässä ja nyt ja niiden ajattelu perustuu lähinnä tuntemiseen, kun taas keijut miettivät kaikki asiat järjen kautta. Kun peikot viestivät elein, ilmein, hajuin ja ääntelyin ja telepatian eli ajatustunnelmien vaihdon kautta, niin keijut eivät ilmehdi lainkaan, ne eivät haise millekään luontaisesti, eivätkä osaa käyttää edes telepatiaa. Keijut vain puhua molottivat nopeasti ilman mitään väriä äänessään ja siksi peikkojen ja keijujen oli aivan mahdotonta ymmärtää toisiaan. Peikoille ei merkinnyt mitään monimutkaiset tavat päivitellä säätä. Sää oli ja pysyi siitä läpättämättäkin. Keijujen mielestä taas kiintymyksen viestittely telepaattisesti, kyljessä kyhnääminen ja toisesta välittäminen olivat eläimellistä ja täysin tarpeetonta käytöstä, joka edisti vain kulkutautien leviämistä.

Peikkojen mielestä keijut olivat pelottavia ja julmia otuksia, joiden kimppuun peikot hyökkäsivät aina kun mahdollista. Keijujen mielestä taas peikot olivat alhaisista otuksista tyhmimpiä, koska he eivät laskeneet tunneälyä älyksi ollenkaan ja arvostivat vain puhetta, kauneutta ja siroutta. He luulivat, että peikoilla ei ollut mitään muuta arvoa, kun lämmin turkki, josta tehdä mukavia mattoja kylmiin kivisaleihin. Ja tätä kaikkea tontut ihmettelivät. He olisivat voineet kertoa peikoille ja keijuille totuuden, mutta koska kumpikaan puoli ei heitä juuri kuunnellut, he olivat lopettaneet yrittämästä jo vuosia, vuosia sitten.

Tontut ajattelivat ja puhuivat kuin keijut, mutta tunsivat ja välittivät toisista yhtä paljon, kuin peikot. Oikeastaan ainut vika tontuissa oli, että jotkut heistä olivat melko ahneita veijareita ja tämä ahneus kostautui heille usein surkeana elämänä. Kun he olisivat voineet elellä omissa koloissaan perheensä ympärillä onnellista elämää, niin ahneus sai jotkut heistä palvelemaan kovasydämisiä keijuja, kunnes he olivat muutteneet kivisissä asunnoissaan yksinäisiksi ja vähän välinpitämättömiksi. Ja juuri tälläinen yksinäinen tonttu toimi Aemokin palvelijana. Hän olisi voinut viestiä peikolle, että nyt kannattaisi olla kiltimpi, niin ei päätyisi keijujen lattialle lämmikkeeksi ja tonttujen pataan ja voinut yrittää selittää keijulle, että peikot ovat muutakin, kun mielenkiintoinen tutkimuskohde ja hyödyke, mutta ei tämä tonttu jaksanut. Hän oli hunajanahneuksissaan liian kauan ollut näissä kolkoissa käytävissä ilman yhtäkään lämmintä halausta tai edes parran rapsutusta, jotta hän olisi jaksanut enää muistanut miksi vapaat metsätontut eivät koskaan syöneet peikkoja. Hän ei jaksanut välittää muusta kuin hunajasta.

4. Pakoon

Aemokia nolotti. Vanha tonttu oli ilmeisesti ollut ilmeisesti syksyllä oikeassa. Koko talveen tonttu ei ollut paljoa puhellut, oli vain hoitanut konemaisesti työnsä, kunhan oli saanut hunaja-annoksensa. Sellaisia tontut ovat. Eivät ajattele mitään, vain raatavat, mutta sehän sopi keijuille erinomaisesti. He kun eivät olleet oikein kiinnostuneita työn tekemisestä. He mielummin omistivat kaikenlaista.

Peikon kesyttäminen oli osoittautunut olemaan tuhoon tuomittu yritys. Mitä ihmettä hän tekisi moisella peikolla? Huonon seurapeikon olisi voinut opettaa vahtimaan kukkapellolla keijuntoukkia, mutta kukaan tuskin antaisi kallista geeniainesta kulmahampaallisen ja kynnellisen villipeikon huomaan.

”Laittaisinko sen teuraaksi?” Aemok mietti. Mitä enemmän hän ajatteli peikkomerran luona vietettyjä turhia kuukausia, sitä enemmän hän turhautui. Peikko oli syönyt hyvin ja lihonut, mutta edelleen se näytti hänelle hampaita, hänen katsahtaessaan siihen. Peikko oli lähes yhtä takkuinen, kuin tullessaan. Tonttukaan ei uskaltanut sitä harjata. Se oli kaikin puolin karkea otus ilman mitään jalouden häivähdystä.

Koko pitkän talven hän oli kirjoittanut raportteja tutkimusmatkaltaan ja syönyt vain muurahaisten tekemiä hunajakakkuja, nyt mehiläinen tuli kertomaan tanssien kevätauringon paistavan täydeltä terältä. Olisipa ihana pitkästä aikaa osallistua keijujen tanssiin muiden sorjien keijuprinssien kanssa. Aemok venytteli pitkään ja hartaasti ja puki ylleen tonttu-ukon puhdistaman hienoimmasta seitistä tehdyn puvun ja lähti Turri vanavedessään kohti luolaston eteläistä haaraa, josta pääsi keijujen omistaman valtavan siirtolohkareen lämpimämmimmälle seinustalle. Kun he olivat melkein ulko-ovella, takaa kuului rätinää, pauketta ja keijujen avunhuutoja. Aemok pysähtyi kauhusta jännittyneenä käytävälle, mutta Turri säntäsi suin päin karkuun. Sekunnin murto-osan odotuksen jälkeen nurkan takaa työntyivät esiin peikon irvistävät kasvot.

Peikko seisahtui muutaman askeleen päähän Aemokista. Se, että peikon irvistys ei ollut pahantahtoinen, vaan ihan jälleennäkemisen innoittama hymy, ei merkinnyt keijulle mitään. Peikko ei hyökännytkään. Aemok yllättyi ja oli vaistoavinaan jotain alkukantaista, ehkä pelkoa. Aemokille tämä oli uutta, koska hän ei ollut vielä koskaan tuntenut mitään. ”Tappaako se minut?”, keiju mietti kuumeisesti. ”Onko se vihainen vangitsemisestaan, miten se pääsi vapaaksi?”, hän mietti ja outo selittämätön reaktio valtasi keijun mielen. Se oli kauhua ja se oli tunne.

Peikkonuorukainen oli säikähtänyt huomatessaan jo rakkaaksi käyneen ruokaa antavan keijukaisen häviämisen. Se oli nukkunut ja syönyt koko talven merrassaan ja keiju oli ollut aina paikalla. Keijun lähtiessä kammiosta, oli peikko helposti katkaissut pajunvarsikalterit ja lähtenyt suinpäin loikkimaan pitkin käytäviä. Vastaan oli tullut samanlaisia hennosti hohtavia olentoja, mutta se tuttu oli löytynyt vasta hetken sinkoilun jälkeen.

Peikko oli yllättynyt nähdessään keijun kasvoilla ilmeen ja mietti: ”Ilme näyttää kauhulta, mutta minkäs noista keijuista ottaa selvän, tuo saattaa tarkoittaa myös jälleennäkemisen riemua.” Peikko pähkäili hetken ja sitten peikko hymyili niin, että sen hampaat kiiltelivät onkalon hämäryydessä. Ja koska keijun sisällä oli ensimmäistä kertaa liikahtanut jokin tunne, löytyi tälle uudellekin tunteelle pienen pieni sija keijun aivoissa. Jostain kumman syystä Aemok tunsi yhtäkkiä kiintymystä peikkoa kohtaan. Kaukaa käytävästä kuului pistimiään kalisuttelevien suojelusmehiläisten ja vihaisten keijujen armeijan huudot. Nyt oltiin vaarassa.

5. Osat vaihtuvat

Isäpeikko raahasi karahkaa sammalmättään yli. Sen vaaleanpunainen kieli roikkui ja sen suuhun tulvahti veren maku. Ote kirposi. Se painoi kyntensä syvälle kepin päähän ja aloitti kiskomisen uudelleen. Vielä vähän. Kiven kolo oli piilossa ja hyvin naamioitu. Peikko haki vielä useamman sylillisen kuivia lehtiä sytykkeeksi. Nuotiopuut olivat nyt valmiina kolon suulla, enää puuttui päivällinen. Peikko läähätti hetken ja oikaisi sitten irvistäen selkänsä. Se suuntasi kulkunsa kohti ansapolkua. Se toivoi, että ansasta löytyisi mehevä metsähiiri tai ehkäpä myyrä. Viimeaikoina ansoissa oli ollut enimmäkseen tonttujen lemmikkejä päästäisiä, joiden liha oli syömäkelvotonta.

Kolmessa ensimmäisessä ansassa ei ollut mitään. Neljäs, hiirenkäpälälauta oli kaatunut. Joku oli varastanut saaliin tai sitten siinä oli ollut päästäinen, jonka tonttu oli siitä pelastanut. Peikko-isä vilkuili ylöspäin. Vilahti sitten kiireesti kaatuneen puunrungon alle. Ajatellessaan edellissyksyistä kamppailuaan huuhkajan kanssa, sen niskassa juoksi pelon väreet. Ja surun. Pöllö oli hyökännyt sen ja sen poikasen kimppuun. Kun hän oli taistellut pöllön kanssa, oli poikanen rynnännyt karkuun ja jostain onnettomasta sattumasta lähistölle oli sattunut ihmisiä, jotka pelästyttivät pöllön, mutta joiden koira oli lähtenyt jahtaamaan sen poikasta. Hän oli jäänyt makaamaan toivottomana ja verissäpäin kuusen alle, eikä voinut auttaa mitenkään, kun sen rakas poika katosi koira perässään metsän siimekseen.

Aurinko ei jaksanut lämmittää vielä kauaa. Kevät teki vasta tuloaan. Talvivarastot alkoivat olla jo tyhjiä. Peikkoisän sydäntä kylmäsi, sen ajatellessa uuden poikueen luisevia ruumiita ja niiden väsyneitä nälkäisiä silmiä. Oli huono hiirivuosi.

Matkalla viimeiselle ansalle, satimelle, vanha peikko irrotti hauenhampaasta tehdyllä veitsellään haavan kuorta. Yksi poikanen oli yskinyt jo viikon verran. Vaimo keittäisi sille haavankuoresta rohtoa. Ja voisi kuorensuikaletta käyttää köytenäkin, jos viimeisellä ansalla olisi saalista.

Satimelle tullessaan peikko-isää kohtasi iloinen yllätys; pulskassa kunnossa oleva metsämyyrä. Peikko nosti toisella kourallaan satimen ylös ja otti nopealla otteella kiinni saaliinsa päästä ja puraisi huono-onniselta myyrältä niskan poikki. Lämmin veri tulvahti peikon suuhun. Se imi ahnaasti ja tunsi miten voima alkoi palata sen jäseniin. Peikko-isä kietaisi tottunein sormin metsämyyrän jalkojen ympärille haavan kuoresta leikkaamansa suiron ja heitti ruhon selkäänsä. Tänä iltana olisi lapsilla syömistä!

6. Petturi

Sekunnin murto-osassa Aemok teki päätösensä. Se nappasi peikkonuorukaista kädestä kiinni ja aloitti hurjan juoksun kohti luolaston pohjoisen puoleista takaporttia. Siellä varjoisalla puolella ei pitäisi aurinkoisella ilmalla olla ketään vastassa. Kalisutteleva joukko läheni vähä vähältä. Talven ajan pitkästyneet sotaintoiset nuorukaiset tuntuivat piristyvän jännittävistä tapahtumista. Aemok alkoi katua pakoaan. ”Miksi hän oli lähtenyt pakoon? Nyt hänetkin tuomittaisiin petturina? Sanoisivat, että hän on seonnut, ruvennut tunteilemaan, niinkuin joillekin matkoille käyneille oli käynyt. Olisiko hän valmis luopumaan kruunustaan.”

Aemok vilkaisi hädissään peikkonuorukaista kyyneleet silmissään. Peikko ojensi pitkäkyntisen kätensä. Aemokista kuului pieni uikahdus, kun peto rutisti hänet rintaansa vasten ja kiihdytti askeleensa huimaan vauhtiin.

Keiju ei tiennyt miten, mutta siitä tuntui kuin peikko olisi imenyt sen aivoista tiedot, mihin oltiin menossa. Joka tapauksessa peikko selvitti labyrintin hetkessä ja he pölähtivät raikkaaseen ilmaan lentoaukosta noin metrin korkeudella ja tippuivat sammaleelle raikkaaseen kevät ilmaan juuri viime hetkellä. Peikko nousi sammaleen seasta salaman nopeasti, survoi keijun selkänsä taakse lohkaretta vasten, lopetti hengittämästä, sen elintoiminnot hidastuivat, se muuttui nopeasti kylmäksi, harmaaksi ja lähes hajuttomaksi.

Parvi vihaisia keijukaisia ja mehiläisiä surahti ulos lentoaukosta. Aemok kuuli vaimennettuna niiden aseiden kalahdukset. Se ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Peikko oli sullonut hänet kiveä vasten ja muuttunut osaksi kalliota. Kun keijut olivat lähteneet suuremmalla joukolla kostoretkelle, peikkoja ei edes nähty, mutta jos keiju sattui lähtemään yksin tai kaksin ulos, niin jo olivat peikot kimpussa. Näin ne siis piileksivät. Aemok ei ymmärtänyt, miksi peikot jahtasivat keijuja, kaikkihan tiesivät, että keijut ovat erittäin myrkyllisiä ja siksi syötäväksi kelpaamattomia. Yleinen käsitys oli, että peikot vain olivat yksinkertaisesti liian tyhmiä sen oivaltamiseen. Aemok vain ei ollut siitä enää niin varma.

Ehkäpä peikot puolustivatkin omiaan. Aemok oli kiertänyt koko maailman ympäri ja kerännyt kaiken mahdollisen tiedon ja kuitenkin ollut näin tietämätön kotimetsänsä asioista.

Aemok päätteli äänistä sotajoukon olevan vain muutaman kuusenkävynmitan päässä heistä. Hän pystyi tuskin hengittämään. Ilmatilaa oli vähän. Pelko kouraisi taas rinnasta. Pelko. Tunne. Aemok kummasteli itseään. Tunteet olivat hänelle jotain uutta. Sanottiin, että tunteet kuuluvat vain eläimille. Oliko hän vajonnut eläinten tasolle? Miten säälittävää, mutta silti niin kiehtovaa.

Taistelutahtoa puhkuvan prinssijoukon kadottua takaisin labyrinttinsä sisään, peikkonuorukainen irrottautui hitaasti kalliosta. Se ojensi kätensä kohti taivasta ja venytti itsensä koko pituuteensa rauhallisesti huokaisten. Se oli kasvanut talven aikana niin, että oli nyt miltei puolukan varpujen korkuinen, ainakin jos nosti kätensä taivasta kohdin. Se silmäili edessään avautuvaa maisemaa.

Pelastuttuaan lähes varmalta kuolemalta, se haisteli vapautta onnellisena ja rauhallisesti nuuskuttaen. Se silmäili edessään avautuvaa korpimaisemaa. Alempana lähellä ihmisten koneiden raivaamaa reittiä, se näki pari tonttulasta taivaltamassa kantamukset selässään, mutta ei jäänyt ihmettelemään niitä sen enempää. Varhaisen kevään ilta-aurinko valaisi metsän lämpimillä kullan sävyillä. Säteet pujottelivat tuulessa hiljalleen huojuvien kuusien välistä ja vilkuttivat sammaleiden notkoissa viipyville lumennokareille. Peikkonuorukainen siristi silmiään kirkkaudessa ja kääntyi hitaasti kohti keijukaista, jottei tämä pelästyisi häntä enempää. Keiju vapisi kalliota vasten. Peikko hyrisi tyynnytellen, mutta keiju tulkitsi sen murinaksi. Keiju ajatteli jotain. Peikko yritti saada ajatuksesta kiinni. Ei onnistunut. Keiju katsoi peikkoa, kuin aaveen nähneenä. Oli hän telepatiasta kuullut... mutta...

Siirtolohkareen uumenista kuului jälleen puheen sorinaa. Peikko ajatteli Aemokille, että oli aika mennä. Peikko otti keijua kädestä kiinni ja kaksikko lähti kiireen vilkkaa juoksemaan kohti pimenevää metsää.

7. Peikon pesä

Hyvän tuulinen peikko-isä kiskoi karahkaa. Se oli heittänyt myyränsä puolukkapensaaseen ja kiskoi toista karahkaa nyt pesälle polttopuuksi. Se aisti, että yöstä olisi tulossa kylmä. Metsämyyrän veri oli antanut isälle kauan kaivattuja voimia ja tämä toinen tukki oli aiempaa isompi, mutta liikkui helpommin kohti pesää, kuin aiemmin löytynyt. Sitten. Viiltävä kipu. Vanha peikko voihkaisi. Se hapuili tukea. Turhaan. Se vajosi polvilleen ja maailma alkoi sumentua sen ympärillä.

Aemok käveli uupuneena nuoren peikon perässä. ”Jos tuo otus ei ota, kohta pysähtyäkseen, niin minä, minä...” Keiju pinnisti, mutta ei oikein tiennyt, mitä tekisi sitten. Pelastuttuaan täpärästi keijujen hyökkäykseltä, peikko oli kiikuttanut Aemokin jonkin matkan päähän, punonut nopeasti viimekesäisistä haavaheinistä köyden, jolla oli sitonut Aemokin hennot kädet yhteen ja solminut toisen pään vyötäisilleen.

Aemok oli ollut hyvin tyytymätön asian saamaan käänteeseen; sen sijaan, että hän olisi vaihtanut pitkästyttävän yltäkylläisen elämänsä piristävään pikkuseikkailuun, olikin hän joutunut vangiksi, jonka todennäköinen loppu koittaisi hyvin pian peikkoklaanin ilta-ateriana.

Tuskaisasta olotilastaan huolimatta, hän ei voinut olla ihailematta peikon vahvoja hartioita. Ne heiluivat samassa rytmikkäässä tahdissa hännän kanssa. Miten ihmeessä peikko jaksoi aina vain. Keiju oli tottunut lentämään paikasta toiseen ja hänen sirot jalkansa olivat jo ihan uuvuksissa. Peikon askellus oli matkaavoittavaa, mutta nopeudesta huolimatta lähes äänetöntä. Hankalemmissa paikoissa peikko käytti kulkemisessa apunaan pitkiä käsiään, eikä sen tasapaino pettänyt hetkeksikään. Talvi pienessä häkissä ei ollut taltuttanut peikon alkukantaisia voimia ja vaistoja. Sen korvat olivat havainneet pienimmätkin rasahdukset ja peikko oli ottanut kiinni ohimennessää pienen hiirenpoikasenkin. Se oli tarjonnut makoista suupalaa Aemokillekin, mutta tämän kieltäytyessä inhosta väristen kunniasta, peikko oli itse syönyt makupalan lähes yhdellä haukkauksella keltaiset silmät oudosti välähtäen.

Tauon aikana peikon ahmiessa hiirtä, Aemok oli kuorinut koivun silmuja yrittänyt niitä pureskellen saada edes vähän energiaa hentoiseen ruumiiseensa. Kauempana Aemok oli nähnyt herkullisia kuusen kerkkiä, mutta lyhyt köysi ei antanut myöten, eikä keiju ollut uskaltanut ärsyttää peikkoa, ei ainakaan sen jälkeen, kun keiju oli nähnyt, miten sumeilematta peikko oli hiiren rusentanut.

Aemok kompuroi uupuneena peikon perässä ja toivoi hartaasti saada levätä edes hetkisen. Marssille kohti tuntematonta ei näyttänyt olevan loppua. Äkkiä peikko ryntäsi juoksuun ja köysiin sidottu keiju raahautui perässä. Peikko seisahtui, nypläsi narun irti vyötäröltään ja toivon kipinä syttyi keijun silmiin. Pääsisiköhän nyt pakoon? Mutta peikko solmi köyden toisen pään läheiseen mustikan varpuun.

Onneton keiju nousi rähmältään ylös ja näki, mikä oli saanut peikon juoksemaan päätäpahkaa. Peikko auttoi sammalen seasta jo harmaantuneen vanhemman peikon ylös. Vanha peikko inisi hiljaa ja nuori peikko silitti sen päätä huolestuneena. Nuori peikko murahteli otsa kurtussa ja siirsi otsasuonet pullistuen karahkaa suuren kiven viereltä. Karahkan takaa paljastui keijujen mittakaavassa suuren luolan suu, jonne peikot katosivat.

Ilta alkoi pimentyä. Voipunut keijukainen istui yksin ja kylmissään käsistään sidottuna mustikan varpuun. Hiljaa kyynel vieri sen poskelle. Se tunsi koti-ikävää. Tälläistä hän ei koskaan ollut kokenut. Ensimmäistä kertaa yltäkylläisen elämänsä aikana, se tunsi itsensä yksinäiseksi. Eikä vain yksinäiseksi, vaan myös hylätyksi ja nöyryytetyksi. Kevätyön kylmyys alkoi jäätää siron olennon jalkoja. Hänen vaihtolämpöinen ruumiinsa alkoi vaipua horrokseen, juuri kun peikko palasi luolasta. Keijua huvitti ajatus, että hän oli ehkä ensimmäinen keijukainen, joka oli koskaan kaivannut peikon luolaan. ”Olet ehkä oikeassa” peikko ajatteli sille. Se oli ilmestynyt kuin tyhjästä kohmeisen keijukaisen viereen. Säikähtänyt keijukainen päätti olla enää ajattelematta mitään.

Peikko irrotti keijun köysistä ja kantoi sen kevyesti, kuin höyhenen luolaan. Keijua alkoi pelottaa, että hän päätyisi pataan. Keittäisivätkö peikot häntä niin kauan, että hänen sisältämänsä gyrometriini häviäsi ja söisivät hänet suihinsa. Kuten korvasienistäkin, sama myrkky lähti myös keijuista pois ryöppäämällä eli keittämällä keijua kerrallaan viisi minuuttia kahdessa eri puhtaassa vedessä ja sen jälkeen huuhtelemalla keiju hyvin. Keiju alkoi olla ihan varma, että ennakkoluuloistaan poiketen, peikot saattaisivatkin ehkä osata tehdä niin.

Luola oli suuri keijujen mittakaavassa. Siinä, kun keijujen luolastossa oli paljon pieniä kamareita ja ovia ja luukkuja ja joka paikka oli koristeltu kukkien tai kasvien kuvin, oli tämä peikkojen loft hyvin toisenlainen. Täällä ei ollut väliseiniä erottamassa tiloja toisistaan, vaan keittotila oli yhdessä nurkassa, makuutilat yhdessä ja oleskelutilat keskellä ja jonkin sortin verstastilat ja tarvekalujen säilytyspaikka lähellä oven suuta.

Peikko ojensi keijun vanhemmalle naaraalle. Naaras otti keijun syliinsä ja vei padan ääreen. Keiju oli jo aivan paniikissa. Naaras otti katajasta veistetyn lusikan padan vierestä ja kauhaisi siihen kuumaa lientä ja tunki lusikan hangoittelevan Aemokin suuhun. Väri alkoi palata keijun poskille. Nuori peikko hymyili lämpimästi ja hymisi rytmikkäästi, rummutellen käsiään reisiään vasten. Se ajatteli selvästi kiivaasti vanhan naaraan kanssa. Aemok ymmärsi vain sen, että vanha naaras oli peikon emä.

Pakotettuaan keijun syömään karmeaa hiirikeittoa emä nosti vieläkin hieman kohmeisen keijuparan kehtoon poikasten sekaan. Olikohan tämä jonkin kiero tapa saada poikasen syömään keittonsa, välähti Aemokin mieleen, kun kuusi paria pieniä karvaisia käsiä kurottautui nyppimään häntä. Peikkovauvat rutistelivat, kutittelivat ja kietoivat keijua tiukemmin hiirentaljoihin. Aemok mietti, selviäisiköhän hän hengissä huomiseen. Vähitellen poikaset väsähtivät uuteen leluunsa ja simahtivat. Myös muut peikot nukahtivat. Keijun olisi ollut hyvin helppo paeta, mutta kylmä ulkoilma teki paon mahdottomaksi. Kevätyön viileydessä keiju olisi jähmettynyt kuoliaaksi hyvin nopeasti.

Oli hiiren hiljaista. Aemok makasi hiljaa luisevien poikasten välissä ja haaveili tylsästä yltäkylläisestä elämästään. Mekastus ja ajatustenvaihto olivat saaneet tarkkaan järjestykseen tottuneen keijun pyörälleen päästään. Aemok nosti pienen karvaisen käden päältään ja nousi varovaisesti pois kehdosta. Makuunurkasta kuului rohisevia tuhahduksia peikkojen vetäessä sikeitä. Aamu-auringon ensimmäiset säteet pilkistivät luolan suulta. Keiju hiipi ihan hiljaa ja lähes hengittämättä ovea kohden.

Yht`äkkiä se tunsi kouran olkapäällään. Aemok käänsi jäykästi päätään. Käsi oli tutun peikkonuorukaisen. Sydän jyskytti keijun rinnassa ja kaikki tuntui hyvin epätodelliselta. Peikko ojensi nopeasti kätensä ja nosti keijun syliinsä. Se rutisti. Sitten se kietoi pehmeän taidokkaasti muokatun hiirennahan keijun harteille ja nosti keijun luolan ulkopuolelle. 

Keväinen aamuaurinko hohti keijun siipien lävitse ja sai ne näyttämään hämähäkin seitiltä vesisateen jälkeen. Seistessään siinä kevätaamun auringossa, keijun suun pielet kääntyivät hieman ylöspäin. Ilme! Peikon posket kastuivat kyynelistä. ”Olet liian kaunis Aemok”, se ajatteli ja kääntyi haikeana takaisin kotiluolaansa.