TONTUT 3

SUURESSA VAARASSA

1. Paran suojeluksessa

Aurinko painui hiljalleen rannan pajujen latvojen taakse ja sai varjot pidentymään. Yksinäiset tonttuserkukset Ropsu ja Papu lipuivat kaarnaveneellään alas levenevää viepää, joka leveni levenemistään ja muuttui aina vain arvaamattomammaksi keväisten sulamisvesien paisuttamien purojen lihottaessa sitä. Päivällinen reippaus ja rohkeus alkoivat huveta ja he luulivat olevansa ypöyksin, vaan eivät olleet.

Pieni ja melkein läpikuultava metsänväen parissa kasvanut henki nimeltä Enni oli ryhtynyt heidän suojelusparakseen. Metsänväen neidot olivat luulleet pikku Ennin olevan rohkea ottaessaan suojelustyön kontolleen, mutta vain Enni tiesi totuuden. Enni oli ehkä pieni, mutta hän oli myös seikkailija ja lisäksi hänen oli selvitettävä, mistä hän oli tullut, eikä se oikein onnistunut metsänväen kanssa asuessa, koska henkien ei ole hyvä kulkea irrallaan, eikä metsänväki koskaan liikkunut kauaksi asujaimistoltaan. Enni arvasi tonttulasten olevan ainut mahdollisuutensa lähteä seikkailuun kenties koskaan.

Henget pystyvät kiinnittymään tavallisesti vain ihmisten suojelusparoiksi, mutta koska ihmisiä ei enää entiseen malliin näkynyt metsässä, yleistynyt työttömyys oli yksi henkiparkojen suurimmista ongelmista. Monet olivat tylsistyneet ja lopettaneet toimimisen ja jääneet paikoilleen niin pitkäksi aikaa, että olivat lopulta muuttuneet oikeiksi sammaloituneiksi puupökkelöiksi. Osa nuoremmista hengistä olivat syrjäytyneet ja alkaneet jengiytyä. He olivat porukassa puhaltaneet pieniä pyörremyrskyjä eli trombeja ja kaataneet niin metsää, katkoneet sähköjohtoja villiintyessään myrskyistä ja järjestäneet jäiden lähdön aikaan hirmuisia tulvia.

Vanhemmat henget olivat ehdottaneet nuorisolle järjestäytymistä metsänväkeen, jossa vallitsi kuri ja järjestys, mutta nuoret katsoivat senkin touhun turhaksi. Metsästäjiä näkyi enää vain muutamia syksyisin ja nekään muutamat eivät enää pyytäneet apua metsänväeltä, eivät edes Tapiolta. Tapio oli sitten joukkoineen ajanut riistaa ihmisten autojen alle, niinkuin kädenojennuksena ihmisille vanhasta liitosta, mutta ihmiset eivät olleet siitäkään innostuneet. Vähän semmoinen turhautunut ilmapiiri oli alkanut vallita metsässä, mutta se ei ollut syy, miksi Enni kiinnittyi ihmisten puutteessa tonttulapsiin.

Syy lähtöön oli se, että Ennin oli selvitettävä, kuka hän loppujen lopuksi oli, sillä metsänväki oli pelastanut hänet vedenväen vangittua hänet aivan pienenä, eikä kukaan tiennyt, miten hän oli sinne vedenväen vangiksi joutunut. Ja kuten varsinkin ne, jotka eivät tiedä ihan tarkkaan, mistä ovat tulleet, tietävät, sekä ihmisen, hengen, että muiden älyllisten olentojen elämässä tulee hetki, jolloin tieto omasta menneisyydestä, saa uhmaamaan vaikka vaaroja.

Nyt siis Enni leijui tonttujen edelle, tarkistamaan virtauksia ja sitten äkkiä leijaili taas tonttujen kaarnalaivan taakse ja piti peräsintä niin, että tonttujen paatti ajelehtiessaan virtaa alas, kuin itsestään valitsi turvallisimman reitin. Enni hämäsi kanahaukkapariskuntaa, jotka olivat syödä pienet tontut suihinsa ja painoi minkin pään veden alle, juuri kun tämä oli nappaamassa pienemmän tontun Papun kädestä kiinni. Tontut eivät tienneet näistä vaaroista mitään, sillä Enni oli nopea ja varovainen ja hoiti ottamansa suojelustyön hyvin huollellisesti.

2. Rajametsän kylä

Kun ilta alkoi vaihtua yöksi, pienet tontut näkivät vihdoin maailman laidalla olevan kylän sataman, eivätkä he olleet milloinkaan nähneet mitään vastaavaa. Satamassa kävi hyörinä, kymmenet tontut erivärisine lakkeineen touhusivat lastaten ja pakaten laivoja, joita niitäkin oli kiinnitettyinä laitureihin kymmeniä. Eikä pelkkiä kaarna- ja tuohipaatteja, vaan myös uudenaikaisia muoviveneitä, ämpäripaatteja, kanisterilaivoja ja avoveden kestäviä styroksilauttoja. Vielä tällöin tonttulapsilla ei ollut aavistustakaan, mitä muovi on ja kuinka helppo sitä oli saada käsiinsä. He vain tuijottivat lumoutuneena monen värisiä kulkineita ja luulivat niiden olevan hyvin ihmeellisiä ja arvokkaita.

Lopen uupuneiden tottulasten vene lipui laituriin, kuin itsestään, vaikka eihän se itsestään siihen lipunut, mutta veneilyyn tottumattomat ja umpiväsyneet lapset eivät sitä osanneet ihmetellä. Sen sijaan heidän mielessään pyöri monia kysymyksiä, joista päällimmäisenä se, osaisiko joku täällä auttaa heitä löytämään heidän vanhempansa?

Jännittyneet tontut kapusivat hitaasti laiturina toimivalle ajopuulle ja saivat vieraiden tonttujen päät kääntymään. Tuntemattomia metsätonttulapsia ja vielä ilman holhoojaa! Kylän tietäjän tytär Elsa kiirehti lasten luokse ensimmäisenä ja upotti tarkastelevan katseensa jännityksestä hytisevien lasten olemukseen. Elsa arvasi, että uteliaiden korvien ympäröidessä, oli parasta säästää kysymykset myöhemmälle. Uteliaisuutensa tukahdetuttuaan, Elsa pyysi tonttulapsia ottamaan kantamuksensa ja tulemaan perässä. Elsan toteamus oli niin tiukka ja olemus arvokas, että lapset eivät uskaltaneet edes ynähtää vastausta. He ottivat nöyrästi kantamuksensa ja kompuroivat perässä pimeää polkua pitkin, Elsan harppoessa eteenpäin liian nopeasti. Yhtäkkiä Elsa pysähtyi tietäjän kolon edessä, avasi oven ja käski pikkutontut tupaan sisään. Elsa katsoi ulkopuolella kerran vielä ympärilleen, huomasi tarkoilla silmillään tonttujen suojelusparan piilottelevan mustikanvarvun takana, murahti paralle uhkaavasti silmät viirussa, vilahti sisään mustat hiukset hulmahtaen, lukiten oven perässään huolellisesti ja jättäen säikähtäneen paran ulkopuolelle pitämään vahtia.

3. Pakomatka

Kolon sisäpuolella tonttulapset ympäröi lämmin lempeä ilma.

Vastavalmistuneen ruuan tuoksuun sekoittui ihmeellisten mausteiden erikoiset ja vahvat hajut. Mäkimeiramilla, lipstikalla ja muilla tontuille tavallisilla mausteilla maustettu ruoka, sai omat eksoottiset vivahteensa pippurista, suolasta ja ketsupista, joita kaukaisten maiden vaeltajat etsivät henkensä uhalla taajaman pikaruokaravintoloiden roskiksista, pakkasivat valmiiksi pussitetut harvinaiset mausteet kuormahiiriensä selkään ja toivat tänne maailman rajalla sijaitsevan tonttukylän markkinoille myyntiin. Täältä kauppiaat sitten ostivat niitä ja muita luxus-tuotteita ja kuljettivat niitä pitkin metsää tonttukyliin myytäviksi.Tätä mitään tonttulapset eivät vielä tienneet, haistoivat vain oudon kiehtovan ruuan tuoksun ja tunsivat vatsassaan raastavan nälän.

Elsan isä otti tyttärensä tuomat lapset vastaan, katsoi heitä tuimasti ja artikuloi oikein selvästi: ”Tämä täytyy nyt selvittää. Missä vanhempanne ovat?”

Ropsu katsoi tietäjän punertaviin silmiin ja sopersi ihan hiljaa: ”Äh ku no tota ei me.”

Tietäjä huokaisi hitaasti, nosti leukaansa hieman ja juonteet hänen suunsa ympärillä tiukkenivat. ”On se kumma, kun mitään ei saa sanottua, vaikka kuinka ystävällisesti yritetään asiaa selvittää”, hän ärähti pitkän tauon jälkeen.

Papu tuijotti muualle ja räpytteli salaa silmiään, jotta kyynel ei olisi vierähtänyt poskelle.

Tietäjä otti muutaman kuivan koivunlehden pöydältä, nosti toista suunpieltään hieman ystävällisesti tai sitten ivallisesti ja ojensi niitä jännittyneitä lapsia kohden. ”Tuossa, ottakaa siitä, teillä on varmaan nälkä.” Ropsu ja Papu tarttuivat lehtiin ja tunkivat niitä suuhunsa liian paljon ja liian nopeasti. Kuivat lehdet tarttuivat kurkkuun ja Papua vähän yskitti. Vanha nainen nurkassa kääntyi katsomaan heihin hämmästynyt ilme kasvoillaan, mutta käänsi sitten selkänsä ja jatkoi omia puuhiaan.

Papu yritti uudestaan yskimällä saada vanhan naisen huomion itseensä, jospa tämä voisi neuvoa heidät ulos tukalasta tilanteestaan, mutta tämä oli kiinnittänyt huomionsa muualle, eikä voinut auttaa pikku tonttuja.

Kun tontut olivat täyttäneet vatsansa lehdillä, tietäjä jatkoi tiedon penäämistä, ”Keitä te olette ja miksi olette täällä?” Hän kysyi kepeää kireyttä äänessään.

Ropsu tunsi palan laskeutuvan kurkkuunsa, eikä saanut sanottua mitään.

”Keitä te olette ja miksi te olette täällä?”, tietäjä jyrähti nyt uudemman kerran.

Tonttulapset, jotka eivät olleet tottuneet sellaiseen tarkasteluun ottivat säikähdyksestä askeleen taakse päin.

Tietäjä nousi salamana seisomaan ja arvioi:”Koska te haluatte paeta paikalta, ettekä kerro keitä te olette, te olette aivan varmasti taskuvarkaita, karkureita ja pettureita!”

Ropsu katsahti Papuun, jonka kyyneleet olivat jo päässeet ripsien lomasta karkuun ja keräsi kaiken rohkeutensa ja sanoi kaikkein urheimmalla äänellään:”Me olemme Ropsu ja Papu ja me olemme lähteneet etsimään vanhempiamme ja kyläläisiämme, koska semmoinen niinku hirviö tuli ja vei heidät kaikki”.

Tietäjä nykäisi kulmakarvansa ylös, päätänsä hieman taaksepäin ja nosti suunpieliään hymyn tapaiseen niin, että hänen pitkä nenänsä näytti vieläkin pidemmältä ja kysyi oikein mairealla äänellä: ”Ja semmoisenko tarinan keksitte päästäksenne tänne aterioimaan minun ruokiani.”

Ropsu reväytti silmänsä levälleen. Hän ei ollut koskaan tavannut tonttua, joka tahalleen olisi ymmärtänyt toisen sanoman niin, että sen tarkoitusperä ilmiselvästä muuttuu sillä tavoin, että sen sanojan rehellinen sanoma muuntui kuulostamaan vehkeilyltä ja siksi hänen pienet tontun aivonsa hyrräsivät kovin ymmärtääkseen, mitä hänen pitäisi nyt sanoa, tullakseen ymmärretyksi.

”Me ei ihan oikeesti tiedetä, missä meidän vanhempamme ovat. Minun nimeni on Ropsu ja tämä pieni on minun serkkuni Papu.”

Mutta tietäjä ymmärsi senkin väärin tahalleen ja intti: ”Ette kait te tiedä, missä teidän vanhempanne ovat, koska olette lähteneet karkumatkalle.”

Nurkassa omiaan touhuava akka nousi hitaasti ylös ja laahusti sumein silmin kohti lapsia. Ropsu ja Papu loivat hätääntyneen katseen naiseen. Nainen katseli heitä tovin silmissään pilkahdus sääliä, mutta tokaisi lapsille sitten: ”Hei, ihan oikeesti, kertokaa nyt totuus, että tää asia saadaan päätökseen.”

Sen jälkeen akka haki joitain lapsille entuudestaan tuntemattomia tavaroita sivupöydältä ja meni ulos, jättäen Elsan niin huolellisesti lukitseman oven varomattomasti raolleen.

Tietäjä tuijotti lapsia nyt entistäkin tuimemmin ja kääntyi sitten Elsaa kohden: ” Sinä saat ottaa nämä luikurit nyt kontollesi ja lukita heidät tyrmään näkemään nälkään, kunnes heistä irtoaa totuus. Tiedän tuon resuisen metsätonttutyypin, ne ovat hirveitä valepukkeja ja juonittelijoita, jo pienestä pitäen, mokomatkin turhakkeet.”

Tonttulapset eivät enää kuitenkaan kuulleet ilkeiden puheiden loppua, sillä he olivat luikahtaneet pakoon ovesta, joka oli jäänyt omissa maailmoissaan laahustavalta akalta auki, koska heidän paransa Enni oli hivuttanut jalkansa oven rakoon, juuri ennen oven tömähtämistä kiinni.

Lapset kompuroivat lähimmän sienen taakse pimeässä ja nököttivät siellä aivan hiljaa. Tietäjä ja Elsa tulivat ovelle ja he kuulivat, miten Tietäjä ärisi Elsalle, miten tämän oli saatava pienet tontut kiinni ennen aamun koittoa, sillä näistä tulisi myöhemmin hyvät lunnaat, jos näiden vanhemmat satuttaisiin todella löytämään jostain ja miten akka oli varmasti taas tahallaan jättänyt oven rakoselleen, koska ei välittänyt perheen toimeentulosta tipan tippaa.

Elsa lähti pää painuksissa seuraamaan pienten tonttujen jälkiä ja löysi nämä nyyhkyttämästä yhdessä mytyssä. Elsa katsoi tonttuihin ja kuiskasi aivan hiljaa: ”Minä autan teitä, seuratkaa.”

Koska pienillä tontuilla ei oikein ollut muitakaan suunnitelmia, he seurasivat Elsaa pienen empimisen jälkeen mukisematta.

4. Tonttulasten turvakoti

Kompuroitua hyvän matkaa Elsan perässä synkässä pimeydessä, pilvet alkoivat rakoilemaan, niin että kuu pääsi vähän valaisemaan maisemaa. He kävelivät niin leveää polkua pitkin, että tonttuja olisi mahtunut kävelemään siinä rinnan viisi, ellei paikoin kuusikin. Puolen yön aikaan metsä alkoi väistyä ympäriltä ja pilvet häipyivät taivaalta kokonaan, paljastaen kirkkaana mollottavan kuun ja miljardit kimmeltävät tähdet.

Ensimmäistä kertaa elämässään pikkutontut olivat peltoaukealla ja maailma levittäytyi heidän eteensä valtavana ja pelottavana. Kaukana kaukana metsän laidassa näkyi valoa, vaikka aamu ei mitenkään voinut vielä sarastaa. Uni pyyhkiytyi lasten ja heidän paransa silmistä, kun kaikki kolme tuijottivat pellon toista reunaa ihmeissään.

”Onko tuolla pudonneita tähtiä” hämmästyi Papu.

”Ehkä ne ovat jättiläiskiiltomatoja”, arvasi Ropsu.

Enni taas leijui pienen matkan päässä heidän takanaan, eikä sanonut mitään, koska halusi pysytellä salassa, mutta huoli painoi hänen sydäntään hirveästi ja hän olisi kyllä lähtenyt karkuun takaisin metsän siimekseen, mutta koska hän oli sitoutunut suojelemaan tonttulapsia, hän ei voisi irroittautua heistä enää koskaan tai hän heittäisi henkensä huolen painamana muutaman päivän päästä. Siksi Enni vain tuijotti kaukana olevaa pitkää riviä kirkkaita valoja kauhuissaan, mutta ei paennut tuttuun turvalliseen metsään.

”Ne ovat katuvaloja”, Elsa valisti, ”En voi tulla enää pidemmälle, mutta voin neuvoa teille ainoan mahdollisuutenne pelastua”, hän jatkoi, ”Seuratkaa tätä polkua eteenpäin ja kun tulette risteykseen, missä polku yhtyy valtavaan kiviseen tiehen, ylittäkää se. Kääntykää oikealle ja valitkaa kolmas katuvalo.”

Ropsu terästäytyi ja kysyi huolissaan: ”Polttaako nuo meidät? Onko ne eläviä vai onko ne tulta?” Elsa vakuutti: ”Ne ovat aivan turvallisia, mutta en kerkiä selittämään teille niistä sen enempää, kuin on pakko.

Meitä saatetaan seurata, mutta kuunnelkaa nyt tarkoin; Kääntykää siis oikealle ja valitkaa kolmas katuvalo. Valot ovat metallisten pylväiden päässä ja kun tulette pylväälle, näette siinä luukun. Koputtakaa luukkuun näin.” Elsa koputti maahan näyttääkseen rytmin ja jatkoi: ”Sen jälkeen pitäkää tauko ja lausukaa huolellisesti sanat: Avaa ovi ystävälle, päästä sisään peremmälle. Oven pitäisi avata eräs, johon luotan, mutta jos aamu alkaa jo valjeta, hän ei avaa ovea enää ja olette todennäköisesti mennyttä kalua, sillä ilman asiantuntija-apua, olette tuolla vielä suuremmassa vaarassa, kuin missään koskaan tähän asti.”

Ropsu kääntyi Elsaan päin ja henkäisi: ”Miten voimme ikinä kiittää?”

Mutta Elsa vain totesi ykskantaan: ”Jättäkää varusteenne ja kiirehtikää, aamuun ei ole enää kovin pitkä aika. Minä lavastan teidät ketun syömiksi. Juoskaa lapset.”

Ja he antoivat varusteensa Elsalle, pitäen itsellään vain amuletit, vanhan tonttu-ukon antaman pussukan ja kotikylästä asti kantamansa taikakalun. Elsa lähti tonttulasten varusteita raahaten aivan toiseen suuntaan ja lapset lähtivät juoksemaan ohjeiden mukaan henki kurkussa kohti katuvaloja.

Ropsu hoki mielessään: ” Avaa ovi ystävälle, päästä sisään peremmälle”, jotta hän ei unohtaisi sitä tärkeän hetken tultua. Vaikka hänen erityistaitonsa olikin muisti, hän ei nyt voinut luottaa siihen. Niin paljon häntä pelotti.

Kun lopen uupuneen Papun jalat väsyivät, Ropsu otti Papun reppuselkäänsä ja jatkoi juoksemista, kunnes kitkerä maku tuli hänen suuhunsa ja ylävatsaan pisti. Papu puristi kaulasta ja itkeä niiskutti. Ropsulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin jatkaa, vaikka väsymys painoi niin, että pieni tonttu luuli menevänsä kohta maan läpi maahisten valtakuntaan asti. Lopulta, he tulivat valtavan kivisen tien reunaan ja Ropsu laski niiskuttavan Papun maahan selästään. Hän tarttui tytön käteen ja veti tämän perässään tien yli. He kääntyivät oikealle ja kävelivät ensimmäisen tolpan ohitse. Tolpan edessä istui vanha harvahampainen ja yksijalkainen tonttu-ukko piippua poltellen, suuri muovinen muki päässään resuississa vaatteissa ja höhötti itsekseen.

Ropsu ja Papu kiihdyttivät vauhtiaan. Seuraavan tolpan edessä ei ollut ketään, mutta luukku oli myöhäisestä ajankohdasta huolimatta rakosellaan ja sisältä kuului outoa musiikkia ja astioiden kilinää. Papu pyysi jäädä sinne, mutta Ropsu vain kiskoi serkkuaan eteenpäin kovakouraisesti ja niin he tulivat kolmannelle valotolpalle. Ropsu koputti luukkuun juuri niin, kuin Elsa oli heitä opettanut ja lausui huolellisesti kirkkaalla äänellä: ”Avaa ovi ystävälle, päästä sisään peremmälle.”

Sisältä ei kuulunut mitään. Papu valahti istumaan maahan selkä kylmää metallitolppaa vasten. Nälkä kurni vatsassa heidän syötyä tunteja sitten vain kuivia lehtiä ja varhaiskevään kipakka yöpakkanen sai pienen tonttutytön värisemään kylmästä ja epätoivosta.

Hetken kuluttua kuitenkin luukun takaa kuului ruuvaamisen ääniä, luukku kolahti auki ja luukusta pistivät esiin ystävälliset pyöreät kasvot. Pyöreäkasvoinen tonttu hymyili ja kehotti pieniä tonttuja sisään lämpimään niin ystävällisesti hymyillen, että nyt vierähti Ropsunkin poskelle kyynel, helpotuksen kyynel.

Kiltti tonttumuori ruuvasi luukun huolellisesti paikoilleen ja sanoi ”Minä olen Santtu ja tämä on tonttulasten turvakoti. Jättäkää kengät tähän ja tulkaa perässäni”. Tonttulapset jättivät kengät siistiin riviin, kuten heidän äitinsä oli opettanut ja he seurasivat Santun perässä ensin toiseen kerrokseen, jonka Santtu esitteli konehuoneeksi ja sitten seuraavaan kerrokseen, jossa oli kodin tyyliin sopiva pyöreä pöytä, jonka päällä oli suuri tuoksuva vadillinen puuroa.

”Syökää lapset, nyt olette varmassa turvassa. Huomenna on puhumisen aika.” Ja pienet tontut söivät ensimmäistä kertaa elämässään kaurapuuroa ja he pitivät siitä kovin. Syömisen jälkeen Santtu johdatti heidät vielä kaksi kerrosta ylemmäksi ja peitteli heidät pehmoisiin sänkyihin.

Juuri ennen kuin uni painoi heidän raskaat luomensa kiinni, Papu kuiskasi Ropsulle: ”

Hyviä tonttuja onkin vielä olemassa.”

 Ja molemmat tontut nukahtivat lempeään turvalliseen uneen, joka vahvistaisi heitä tulevia seikkailuja varten.