TONTUT 2

VESILLE

1. Hiljainen kylä

Ropsu ja Papu, pienet tonttuserkukset olivat lähteneet edellisenä päivänä pakoon omasta kylästään suuria maansiirtokoneita eli hirviöitä, jotka olivat tulleet ja nostaneet koko kylän tonttuineen päivineen kyytiin ja vieneet ne pois. Onneksi lapset olivat löytäneet toisensa ja seurattuaan hirviöiden tekemää vanaa he tulivat vihdoin seuraavalle tonttukylälle.

Ropsu ja Papu juoksivat iloisina kohti kylää. Yhdestäkään savupiipusta ei noussut savua, mutta se ei tuntunut mitenkään kummalliselta, koska oli lämmin kevät päivä. Ruskeasilmäinen, tumma Ropsu ja sinisilmäinen vaalea Papu saapuivat kylän ensimmäiselle talolle ja Ropsu, serkuksista vanhempi ja rohkeampi, koputti varovaisesti oveen. Kukaan ei tullut avaamaan.

”Mennään kokeilemaan toista ovea, nämä eivät taida olla kotosalla.” Ropsu sanoi, mutta toisella ovella kävi samoin. Ja kolmannella. Ja neljännellä. Kun viidennellä ovella kävi samoin, tonttupoika tunsi menettäneensä rohkeutensa, hautasi kasvonsa kämmeniinsä ja purskahti itkuun. Papu seisoi hiljaa vieressä, ei osannut lohduttaa, eikä uskaltanut tehdä mitään. Seisoi vain.

Tovin itkettyään Ropsu kuivasi silmänsä ja sanoi tiukkaan sävyyn, ”Jos me ikinä näemme ketään tonttua, et sitten hiiskahdakkaan tästä pillittämisestä.”

Kovistelusta säikähtänyt Bibu nyökkäsi vaitonaisena ja lupasi sitten, ”En hiisku”.

Ropsun ja Papun vatsassa kurni kovasti, eikä eväitä ollut enää jäljellä kuin illalliseen. Vesikin oli loppu. Lapset päättivät etsiä vettä, sitähän kuitenkin olisi ihan varmasti tonttukylän lähistöllä. He päättivät ensin syödä ja sitten vasta suunnitella tulevaa. Pienen hetken kuluttua, he löysivät vuolaan puron, joka juoksi jyrkän penkereen takana kylän itäpuolella.

Helpottuneena he joivat raikasta vettä ja ottivat leileihinsä mukaan myös ruuanlaittovettä.

Kylästä löytyi yhteisiin iltoihin tarkoitettu nuotiopaikka kuivineen puineen päivineen ja tonttulapset touhusivat ruuan laiton parissa maha kurnien, kun yhtäkkiä joku yskäisi aivan heidän vieressään. Lapset säikähtivät kovin.

Tulija ei kuitenkaan ollut vaarallinen, vain vanha tonttu-ukko, jolla oli tuikea ilme, mutta ystävälliset silmät.

”Keitäs lapsia te oikein olette?”, ukko kysäisi yskästyään vielä muutaman kerran.

Ropsu ja Papu selittivät vuorotellen, nopeasti ja toistensa päälle puhuen koko hirveän seikkailun, alusta loppuun ennen kuin kuoriaisentoukkakeitto oli edes valmista ja ukko kuunteli.

”Vai niin, vai niin”, ukko hymisteli. ”Ette näköjään tekään ole säästyneet niiltä, maailma mullistuu, maailma mullistuu”, ukko mumisi hitaasti.

Välillä ukko otti hatun pois päästään ja hieroi kaljuaan hitain liikkein, ihan kuin ajalla ei olisi hänelle mitään merkitystä. Ehkä ei ollutkaan, enää. Ukko kertoi lasten syödessä nälkäisinä keittoaan hirviöistä, jotka olivat siis koneita, hän kertoi ihmisistä, jotka olivat luonnottoman suuria, hitaita ja arvaamattomia ja hän kertoi tontuista, jotka olivat koneiden alettua ajelemaan heidän kylänsä ohitse, keränneet kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaneet syvälle metsään jo viikkoja sitten. Vain ukko oli jäänyt jäljelle ja hänen lemmikkipäästäisensä. Ukko oli liian kiintynyt kotiinsa ja jäänyt mielummin yksin, kun lähtenyt kohti tuntematonta.

Kun lapset olivat syöneet, ukko johdatti lapset kotikololleen. Nyt vasta lapset huomasivat miten vanha ja hidas ukko olikaan. Polku kololle tuntui olevan pitkä, vaikka nuorille ketterille tontuille, matka olisikin taittunut hetkessä. Perillä kololla ukko sytytti tulen takkaan ja osoitti lapsille pehmeän paikan nukkua. Lapset kääriytyivät heti peitteisiin ja nukahtivat syvään uneen. Tuntui hyvältä olla kaiken seikkailun jälkeen nukkumassa kolossa vailla ketun pelkoa.

2. Vaan mihin suuntaan?

Aamun sarastaessa lapset heräsivät lempeään puolukkapuuron tuoksuun. Ukko oli jo pöydässä höyryävä koivunlehtiteejuoma vapisevissa kourissaan. Lemmikkipäästäinen istui tonttu-ukon vieressä ja tuijotti tätä herkeämättä herkkujen toivossa. Ukko hymyili leveästi lasten ihastellessa kunnollista aamupalaa, mutta totistui pian. Liikaa oli tapahtunut näillä kulmilla, jotta vanha tonttu olisi saanut olla levollisin mielin. Aivan liikaa.

Ukko aloitti, ”Tiedän, että teillä on ikävä perheitänne, mutta se, mihin koneet ovat vieneet perheenne, on vaarallisen matkan päässä. Tuskin löydätte heitä, sillä taajama on valtava, puut ovat harvassa ja siellä on metsätontun hyvin vaarallista liikkua. Hyvä kun punalakitkaan selviävät sieltä aina pois hengissä ja siksi hekin liikkuvat taajamassa vain kaikkein pimeimpään ja kylmimpään vuoden aikaan, kun ihmiset pysyttelevät pääsääntöisesti sisätiloissa. Järkevintä teidän olisi lähteä meidän kylämme tonttujen piilopirteille, varmasti joku hyvä perhe ottaisi teidät luokseen asumaan. Tai sitten voisitte jäädä minun luokseni tänne, mutta minä olen jo vanha, eikä minusta ole teille pienille mitään turvaa maahisia, villieläimiä ja keijuja vastaan.”

Serkukset vain tuijottivat herkeämättä vanhaa tonttua ihan hiljaa.

Pitkän tovin jälkeen ukko jatkoi ”Jos kuitenkin haluatte lähteä, on viisainta saada kunnon neuvot ja ehkä opaskin rajametsän kylän asukeilta. Neuvon tien teille sinne.” Nyt pikkutontut huokaisivat helpottuneena ja käänsivät katseensa takaisin lautasiinsa, mutta eivät edelleenkään sanoneet mitään. Niin paljon heitä pelotti, mutta eivät vaihtoehdotkaan kuulostaneet hyviltä. Ilman perhettä ei ole pienen tontun hyvä olla.

Aamupalan jälkeen lapset saivat vanhukselta monta pussillista kuivattuja hyönteisiä, sieniä ja marjoja. Lisäksi he saivat pienen pussin, jota ei saanut avata, kuin äärimmäisessä hädässä ja molempien kaulassa oleviin onnenamuletteihin he saivat uudet suojaloitsut. Suojaloitsut tekivät heistä vähän näkymättömämpiä, mutta ei niin näkymättömiä, etteivät pikkuihmiset ja vähän haksahtaneet aikuisetkin ihmiset voisi nähdä heitä päivällä. Varsinkin, jos mistään ei löytyisi vihreää aluetta piiloutumiselle.

Iltapäivästä he keräsivät vanhukselle polttopuita ja auttelivat häntä muutenkin kaikissa kodin töissä, jotka käyvät nuoremmilta sukkelasti, mutta jotka vievät vanhukselta viikon ja joskus enemmänkin. He keräsivät myös sammalta oven edustalle niin, että koloa oli mahdoton nähdä, jos ei valmiiksi tiennyt sen olemassaolosta ja välttivät puhumasta koneista, jottei tonttu-ukko hermostuisi.

Illan tullen kaikki tarpeelliset valmistelut oli tehty ja pienten tonttujen käytyä nukkumaan, vanhus valvoi vielä pitkään tuleen tuijottaen huolestunut ilme kasvoillaan.

3. Puromatka

Aamuvarhaisella tonttu-ukko tuli herättämään tonttulapset. Syötyään mahan täyteen, lapset nostivat kantamuksensa selkäänsä ja suuntasivat ukon neuvojen mukaan purolle. Ukko saatteli heidät veden ääreen ryhmyiseen sauvaan nojaten, hiljaisuuden vallitessa ja ainut, mitä ukko sanoi tavanomaisten hyvästien asemasta murtuneella äänellä oli, ”Varokaa veden väkeä, varokaa veden väkeä”.

Lapset kiipesivät kiikkerään yhdestä suuresta kaarnasta veistettyyn veneeseen. Purjetta heillä ei ollut, sillä puiden lehdet olivat vasta silmuja ja siis liian pieniä purjeiksi. Edellisvuoden lehdet taas olivat liian hauraita, jotta niistä olisi ollut veneen vauhdittajaksi. Oli tyydyttävä meloihin. He katsahtivat melat jo kädessään taakseen heilauttaakseen vielä kättä, mutta heidän hämmästyksekseen tonttu-ukko oli hävinnytkin kuin tuhka tuuleen. Tätä enempää miettimättä he suuntasivat kaiken tarkkaavaisuutensa kaarnaveneen suorassa pitämiseen ja vedealaisten kivien, karikkojen välttämiseen.

Ukko oli vannottanut heitä kurkottamasta liian pitkälle veneen reunan yli, jotta Vetehinen ei heihin tarttuisi. Koko aamupäivän aikana kuitenkaan he eivät Vetehistä nähneet ja he alkoivat unohtaa varovaisuuden. He lauloivat tonttulasten hassuttelulauluja ja kertoivat vitsejä ja arvuuttelivat arvoituksia. Sumu hälveni sitä mukaa, kun aurinko kiipesi korkeammalle taivaan kannelle ja lämpö virtasi ihanasti heidän pieniin ruumiisiinsa.

”Kun pääsemme äidin luo, kerromme tonttukylän uudesta piilopirttikylästä ja muutamme sinne kaikki ja meistä tulee taas hirveän onnellisia.” Papu innostui suunnittelemaan.

”Ja pyydän äidiltä luvan saada oman päästäisen poikasen ja ja”. Papu intoili silmät suurina, mutta Ropsu oli hiljaa. Hän ei raaskinut latistaa pienen serkkunsa iloa, vaikka itse ymmärsi, että edessä oli vielä pitkä ja vaarallinen matka.

Kahden aikaan iltapäivällä aurinko porotti jo niin kovin, että hiki valui pieninä noroina lasten niskasta alas selkään asti. Papu kärtti päästä uimaan, mutta Ropsu tiesi Vetehisen vaanivan jossain pinnan alla syvällä ja kielsi Papulta vilvoittelun. Ropsu ei raaskinut pelotella Vetehisellä, vetosi vain kiireeseen.

Puro laajeni uuden sivuhaaran myötä viepäksi, joka oli isompi kuin puro, mutta pienempi kuin joki. Veneen ohjaaminen alkoi olemaan haastavampaa ja pienet tontut väsyivät nopeasti. Kun Viepä laajeni pyöreäksi tyyneksi suvannoksi, johon auringon kultainen valo siivilöityi koivujen latvojen lävitse, mitkä vielä aamulla olivat olleet täynnä pulleita silmuja, jotka päivän mittaan olivat alkaneet muistuttaa yhä enemmän hiirenkorvia. Rannan lumen alta vasta paljastuneet laonnutta pehmeää heinää olevat mättäät kutsuivat leikkimään.

Nälkäkin kurni pahasti vatsassa ja vallattomat pienet tonttulapset unohtivat ukon varoitukset tyystin. He meloivat veneen rannalle ja vetivät sen keltaiseen ruohikkoon. Papu kaivoi repustaan kuivattua punatulkun paistia ja suussasulavia hunajakakkuja ja Ropsu viritteli pienen nuotion mustikanlehtiteen keittoa varten. Vatsa pullollaan he kävivät kuiville heinille vieretysten köllöttelemään ja katselemaan yli lipuvia pilviä, mistä jotkut näyttivät mummoilta, toiset koppakuoriaisilta ja vaikka miltä hassuilta. He katselivat pilviä ja samaan aikaan koivun runkojen takaa, heitä katseli yhdet, kahdet, kolmet, neljät, viidet ja vielä kuudennetkin silmäparit. Silmäparien alla suloiset huulet puhalsivat hiljaa ja sanoivat tuulen vireeseen sointuvalla äänellä hiljaisia loitsuja ja niin pienet serkukset vaipuivat hiljalleen syvään uneen.

4. Metsänväki

Kun tonttulapset olivat nukahtaneet loitsuista, metsänväki lipui puiden takaa pois. Pisin metsänneitsyistä meni lähimmäksi tonttulapsia ja tarkasteli heitä hennot kulmansa kurtussa ja totesi huilumaisella äänellä, ”Tonttulapsia yksin liikkeellä, nyt ei ole kaikki hyvin”.

”Meidän on paras viedä heidät Tapion ja Mielikin luokse”, sanoi toinen pitkä neito.

”He kuulustelisivat heitä liian rajusti, en voi sallia sellaista”, pisin metsänväestä vastasi.

”Se taas ei ole meidän ongelmamme, Tapio on isäntäsi, Mielikki emäntäsi ja meidän on syytä totella heitä”, toiseksi pisin jatkoi vielä, ”Jos jätämme heidät tänne, on vain ajan kysymys, kun vedenväki kaappaa heidät. Ihmisillä on nykyään aina pelastusliivit ja vedenväellä on pulaa vangeista”.

Pullein kuiskasi aivan hiljaa, ”Minusta meidän pitäisi suojella heitä, en ole koskaan nähnyt noin pieniä tonttuja, lapsia vasta”.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Koska metsänväen neitsyet näyttävät takaapäin vain puupökkelöiltä ja ulkoapäin näyttikin siltä, kun penkereelle olisi muodostunut vain kuuden pökkelön piiri, joka peitti pienet tonttulapset näkyvistä tyystin.

Metsän väki mietti ja mietti, kunnes kaikkein pienin, suurisilmäisin ja hyväsydämisin uskalsi ehdottaa värisevällä äänellään, ”Minä menen niiden mukaan, suojelen heitä”.

Kaikki viisi isoa neitsyttä kääntyivät katsomaan pienintä. Kaikki eivät edes aina muistaneet, että pienin oli olemassa ja vielä vähemmän he olisivat odottaneet tämän pienen vedenväeltä pelastetun mitättömän, osoittavan minkään näköistä rohkeutta. Heidän vahvat vaaleat vartensa kääntyivät kohti pienimmäistä ja heidän taivaan siniset silmänsä revähtivät apposen auki.

Miten rohkea; aikoi poistua kotimetsästä! Eräs keskimittainen pyyhkäisi silmilleen valahtaneet kultaiset hiuksensa taaksepäin, katsoi pienintä peloissaan, käänsi sitten tälle selkänsä ja lipui hämmentyneenä kauemmaksi. Kaikki muutkin, paitsi kaikkein suurin heistä, perääntyivät.

Suurin tuijotti kiinteästi pienintä, joka oli muuten aivan kuin muut, paitsi että hän oli hento kuin päiväperho, tumma hiuksinen ja mustasilmäinen ja kaikkien yllätykseksi näköjään myös rohkein.

Suurin sanoi värisevällä huilumaisella äänellään pienimmälle, ”Minä tiesin, että sinä et ole meikäläisiä. Tiesin jo silloin, vaikka Mielikki väitti muuta. Lähde sinä heidän mukaansa ja varjele heitä vaaroilta. Me emme voisi poistua väestämme, mutta sinä olet saanut syntymässäsi sellaista rohkeutta, mistä meidän väkemme ei ole ennen edes kuullut. Olet niin mitätön, että kukaan ei edes huomaa poissaoloasi, mutta jos voit suojella näitä pieniä, tee se. Palaa takaisin heti, kun voit. ”

Ja suurisilmäinen metsänväen kasvatti katsoi tummin silmin suurimpaan ja vakuutti palaavansa.

Muut lähtivät ja pienin jäi rohkeana odottamaan taian raukeamista. Hän asettui pienen matkan päähän lapsista ja käänsi heille selkänsä, jotta olisi näyttänyt siltä, kun siinä olisi ollut vain pökkelö ja kävi vartioimaan. Rohkeana kuin soturi, hauraana kuin henki, mikä hän oikeastaan taisi ollakin.

Tonttulapset heräsivät tuotapikaa virkeinä, kuin peipposet ja pakattuaan kimpsunsa ja kampsunsa, he hyppäsivät ensimmäistä kertaa kaarnalaivaansa huolettomina. Päiväunen aikana, heistä oli kaikonnut kaikki epävarmuus ja pelko ja jotenkin he tiesivät olevansa turvassa, vaikka vedenväki kurkottelikin välillä heitä syvyyksistä ja vaikka he olivat kauempana kotoaan kuin kukaan heidän kylästään oli koskaan ollut ja vaikka heidän äitinsä, heidän isänsä ja koko sukunsa oli kadoksissa, heidät valtasi aivan varma turvallinen tieto siitä, että asioilla oli tapana järjestyä, tietämättä sitä, että tämän tunteen takana oli pieni, mutta suuri sydäminen metsänneito, joka oli hylännyt heidän vuokseen kotinsa ja turvansa ja joka hiljaa lipui heitä suojaamassa metsän puolella varjoissa.