TONTUT 4

TONTTUJA TAAJAMASSA

1. Tien päälle

Lapsen vaaksan mittaiset metsätonttulapset Ropsu ja Papu heräsivät tonttujen turvakodissa ihanan kaurapuuron tuoksuun. Kotikylänsä tuhoudutua, he olivat lähteneet etsimään perhettään ja olivat päätyneet monien seikkailujen jälkeen taajaman reunalla sijaitsevan autotien reunassa olevan lyhtytolpan sisässä sijaitsevaan tonttulasten turvakotiin. Serkukset Ropsu ja Papu petasivat säilyketölkkipetinsä, pesivät kasvonsa pienen peilin palan edessä olevassa pesuvadissa ja laskeutuivat pitkiä kierreportaita myöten turvakodin keittiöön.

Pöydän ääressä heitä odotti ystävällisen näköinen tonttumuori. ”Syökää lapset”, sanoi tonttumuori, ”sitten on puhumisen aika”. Ja lapset söivät kaurapuuroa hyvällä ruokahalulla monta pullonkorkillista ja joivat päälle metallin makuista sadevettä. Saatuaan vatsansa pulleiksi, he kertoivat juurta jaksain tonttumuorille mitä heille oli käynyt.

Tonttumuorin kulmakarvat kävivät surullisen näköisiksi ja hänen otsalleen syntyi ryppyjä, mutta hänen suunsa hymyili edelleen rauhoittavasti. Kun lapset olivat kertoneet koko tarinansa, tonttumuori huokaisi syvään ja totesi yksi kantaan: ”Eihän tässä ole sitten muuta tehtävissä, kun teidän on jatkettava matkaa, ennen kuin valoisat yöt saapuvat pohjolaan, mutta sitä ennen teidän on kerättävä voimia ja saatava matkallenne opas. Minä etsin teille oppaan, sillä en voi itse jättää tätä tehtävääni.

Minun on pidettävä kokoajan puurokattila kuumana, jos jostain sattuu tulemaan pulaan joutuneita nälkäisiä tonttulapsia. Te olette jo kolmannet lapset tässä kuussa tässä turvakodissa ja lisää on tulossa sitä mukaa, kun ihmiset raivaavat metsää. Levätkää ja syökää nyt päivä, minä etsin teille oppaan sillä aikaa. Ja tonttulapset lepäsivät kunnes iltapäivällä tonttumuori palasi nuoren pitkänhuiskean tonttunuorukaisen kanssa.

Tällä tonttunuorulaisella ei ollutkaan päässään tonttuhattua ja pukunaan tonttupukua, vaan tämä oli pukeutunut valtavan suureen sormikkaaseen, jonka suuren keskisormen varressa olevasta kahdesta reijästä näkyivät nuorukaisen eloisat ja ystävälliset silmät. Sisään tullessaan tonttuteini otti pukunsa pois ja istahti hieman rehvakkaan oloisesti pöydän ääreen.

”Uusi valepuku. Pitää tuulen ja kosteuden loitolla, eikä tarvitse enää kulkea vain pimeään aikaan”, tonttunuorukainen tokaisi niskaansa samalla naksauttaen muorille. Muori hymyili.

Teini kääntyi sitten lapsiin päin ja sanoi hieman vaarattomammalla äänellä: ”Mä oon Nakke” ja jatkoi: ”Ja mä opetan teijät kulkemaan taajamassa heti, kun oon eka syöny muorin puuroo.”

Ja Nakke söi monta pullonkorkillista puuroa ja haki muorin varastosta kaksi valtavaa vanhaa ihmisten sukkaa. Nakke pujotti sukat tonttulasten ylle ja teki puukolla niihin silmän reijät. Onneksi sukat tuoksuivat puhtaalle. Nakke selitti, että heti nähdessään ihmisen tai auton, tonttulasten olisi heittäydyttävä maahan ihan litteiksi. Yöllä olisi turvallisempi kulkea, mutta silloin saattoi törmätä maahisiin, joten nyt turvauduttaisiin valepukuihin.

Nakke kertoi, että kun syksyisin metsässä sienien alle syntyy sateella toisinaan tonttulapsia, joita sitten tonttuäidit ja tonttuisät käyvät keräämässä koteihinsa, niin kaupungin liepeillä niitä tonttulapsia syntyy silloin tällöin myös, sillä täälläkin kasvaa sieniä, mutta tänne eivät tonttuvanhemmat juurikaan tule etsimään orpoja tonttuvauvoja ja jos tonttuvauvaa ei löydetä ajoissa, siitä saattaa villinä kasvaa maahinen.

Maahiset ovat muuten samanlaisia, kuin tontut, niiden kasvonpiirteet ovat samanlaiset, ne ovat saman kokoisia, ehkä vähän länkisäärisempiä, mutta niiden luonne ei olekkaan kehittynyt rakkauden puutteessa samanlaiseksi kuin tontuilla. Siksi maahiset ovat likaisia ja takkuisia, kun taas tontut pitävät hyvää huolta puhtaudestaan. Maahiset varastavat kaiken, minkä irti saavat, kun taas tontut antavat toisille auliisti omastaan. Maahiset riitelevät, raapivat ja lyövät, kun taas tontut sovittelevat, halaavat ja parantavat. Ja kun tontut rakastavat aurinkoa, niin maahiset kulkevat öisin ja asuvat maan alla likaisissa tunneleissa syöden kastematoja ja jätteitä. Tontut pelkäävät maahisia ja maahiset vihaavat tonttuja. Tämä tonttujen ja maahisten välinen järjestys on ollut voimassa siitä asti, kun ihmiset muuttivat tälle seudulle. Kyllä ennenkin syntyi silloin tällöin maahisia, kun joku tonttuvauva jäi löytymättä, mutta silloin kuitenkin tonttuja oli enemmistö ja maahisten kanssa pärjättiin jotenkin. Nyt tilanne oli aivan toinen. 

Koska öiset maahisten valtaamat kadut tuntuivat pelottavimmilta, kuin päivällä kulkeminen, tontut päättivät lähteä matkaan valoisaan aikaan. Niinpä kaksi sukkaan pukeutunutta tonttulasta lähtivät seuraamaan kävelevää sormikasta kohti suurta siltaa, jonka alla asuvalta tietäjältä, heillä olisi mahdollisuus saada tietoonsa vanhempiensa mahdollinen olinpaikka. Onneksi lapset eivät vielä tienneet, miten pitkä ja vaarallinen matka heillä oli edessään.

2. Valepuvussa

Kävelevä hanska eteni varovaisesti, mutta ketterästi tienpientareen heinikossa. Sukkiin pukeutuneet tonttulapset yrittivät parhaansa mukaan pysyä perässä, vaikka sukan varsi painoi inhottavasti polvia yhteen ja heinikon kasteleman sukan kärkiosa painoi hetki hetkeltä enemmän. Aina vähän väliä auton tullessa vastaan, Nakke ja lapset heittäytyivät makaamaan litteinä maahan ja vetivät jalat valepukunsa sisään. Joskus he pääsivät etenemään pitkänkin matkaa pystyssä, mutta välillä toinen toistansa seuraavat autot pakottivat heidät maata vasten yhtenään.

Lapsista vanhempi, Ropsu pisti matkalla merkille monia upeita lasinsiruja, muovisia valtavia pulloja ja muuta arvotavaraa ja harmitteli mielessään kiirettä, mikä esti häntä ottamasta niitä talteen, mutta pikkuinen Papu ei pystynyt keskittymään kuin pystyssä pysymiseen heinikossa, joka ylettyi heidän päänsä yläpuolelle, vaikka se olikin harvaa ja puolesta välistä taittunutta, talven painettua sitä matalaksi. Taittuneet korren päät tekivät aika-ajoin taivaltamisesta hankalaa.

Pilvet roikkuivat niin alhaalla, että ne melkein koskettivat puun latvoja. Valon määrästä ei voinut päätellä, kuinka pitkällä päivä oli, mutta nälkä kertoi tontuille lounasajan menneen jo tovi sitten, kun he vihdoin ohitettuaan ainakin 14 lyhtypylvästä, tulivat teiden risteykseen. Risteyksen kohdalla pikkutonttujen opas yllättäen poikkesikin tieltä pellon puolelle ja tarvottuaan kauemmaksi tien reunasta, antoi lapsille luvan riisua märät sukkapukunsa. Tontut levittivät valeasunsa kuivumaan viljan sängen päälle ja jatkoivat matkaansa pellon keskellä olevaa kiviröykkiötä kohden.

Lähempänä kiviröykkiötä heitä vastaan kirmasi iloisesti hännäntöpöään heilutteleva päästäinen. Päästäinen tutki matkalaiset suippo kuono hiljaa väristen ja pysähtyi Naken eteen kahdella jalalla seisten tuijottamaan Nakkea silmiin. Päästäinen ylettyi hädin tuskin Nakkea nenään, eikä Nakke näyttänyt pelästyvät päästäisen käytöstä, joten lapsienkin jännitys vähän väheni. Sen sijaan Nakke kaivoi taskustaan, matkalta löytämänsä vielä elävän kastemadon, antoi sen päästäiselle ja taputti sitä tuttavallisesti päähän, toruen samaan aikaan hellällä äänellä otusta ahmatiksi. Päästäinen lähti loikkien kirmailemaan heidän edellään kohti kiviröykkiötä Nakke perässään.

Ropsu ja Papu juoksivat Naken kiinni ja kysyivät Nakelta, tunsiko tämä vastaan tulleen päästäisen ja kenen tämä oikein mahtoi olla. Kaikki varmaan tietävätkin, mutta kerronpa nyt niillekin, jotka eivät päästäisiä ja niiden historiaa tunne, että päästäiset olivat ennen vanhaan maamyyrän kanssa samaa lajia, kunnes jostain tuntemattomasta syystä, ehkä ruuan puutteesta, jotkin maamyyrät alkoivat yhä enemmän viettää aikaansa tonttujen asumusten ympärillä. Tontut eivät laittaneet tätä pahakseen, sillä maamyyriä seuraamalla, he usein löysivät syötäviä hyönteisiä. Maamyyrät myös kaivoivat käteviä onkaloita ja varoittivat lähestyvästä vihollisesta.

Tonttujen kulttuurin kehittymisen myötä, maamyyristä alettiin kiinnostua enemmän ja varhaiset tontut alkoivat ottaa maamyyriä poikasesta asti koloihinsa sisälle asumaan. Maamyyriä alettiin jalostaa haluttujen ominaisuuksien perusteella ja ne kehittyivät ruumiiltaan pienemmiksi, niille kehittyi oikein miellyttävä silkkinen turkki ja niiden älykkyys kasvoi huomattavasti niiden muuttuessa vähitellen päästäisiksi.

Päästäisten aivojen kasvava koko aiheutti sen, että ne tarvitsivat aivan liian paljon ruokaa, enää selvitäkseen ilman isäntää, sillä päästäinen kuolee nälkään jo yhdessä päivässä ilman ravintoa, mutta toisaalta taas päästäisen hyödyllisyys ruokaa etsiessä ja myöhemmin muissakin palveluksissa, teki siitä niin arvokkaan ystävän tontuille, että suuri ruuan tarve ei estänyt päästäisen pitoa.

Päästäisen aivothan ovat kaikista eläimistä suurimmat suhteutettuna ruumiin kokoon. Suuremmat, kuin norsulla, delfiinillä tai ihmisellä ja jopa suuremmat kuin tontuilla. Tonttujen harmiksi päästäisen kieli vain on niin mahdottoman monimutkaista, että kommunikointi niiden kanssa on melkein mahdotonta. Luullakseni päästäiset pitävätkin tonttuja vähän hidasälyisinä, mutta tarpeellisina kumppaneina ja siksi heidän läheinen suhteensa on niin ainutlaatuinen ja ihmeellinen.

Päästäisiä on nykyään montaa eri rotua. Esimerkiksi metsätonttujen kumppanina on metsäpäästäinen, joka on erityisen hyvä vahtipäästäinen, mutta osaa myös metsästää hyvin. Korpitonttujen lempipäästäinen on korpipäästäinen, joka hieman rauhallisempi, suurempi ja aivan musta, jolloin sen karvoitusta on vaikea erottaa synkästä korvesta. Kalastaja tontut taas ovat kehittäneet itselleen apulaisekseen vesipäästäisen. Vesipäästäinen kaivaa kalastajatontuille lepopaikkoja purojen törmille ja auttaa kalojen, kotiloiden ja sammakoiden kiinniottamisessa. Niiden sylki on myrkyllistä ja niiden purema voi tappaa saaliseläimen muutamassa minuutissa. Vesipäästäiset ovat onneksi todella ystävällisiä isäntätontuilleen, mutta vieraiden on syytä olla tekemättä äkkinäisiä liikkeitä. Vesipäästäisiä ei siksi ikinä oteta kyläreissuille mukaan, vaan ne saavat pysyä aina kotipiirissä varmuuden vuoksi.

Metsäpäästäisen, korpipäästäisen ja vesipäästäisen lisäksi on myös muita päästäisiä olemassa, kuten lemmikeiksi tarkoitettuja suklaan ruskeita kääpiöpäästäisiä ja pullukoita pikkuisia vaivaispäästäisiä, mutta niistä ei juuri ole muuta hyötyä kuin isäntänsä sängyn lämmittäminen ja lasten viihdyttäminen.

Mutta palatakseni asiaan, vastaan tuleva päästäinen siis oli tuikitavallinen metsäpäästäinen ja päästäinen päästi tutun Naken reviirilleen, tosin pienen lahjonnan jälkeen ja se tämä sai pienet tonttulapset arvaamaan, että kivikasassa asustaisi varmasti Nakelle tuttuja tonttuja. ”Voi, kun saisimme jo lounasta”, Ropsu kuiskasi pienen serkkunsa korvaan ja saivathan he sitä hetken päästä toivuttuaan ensin hämmästyksestään.

3. Kaupungin ihmeitä

Tonttulapset saapuivat oppaansa Naken vanavedessä kiviröykkiöille ja heidän silmänsä levähtivät auki hämmästyksestä! Kaukaa tavallisilta kiviltä näyttävät lohkareet olivatkin pienen väen asuttamia kerrostaloja. Pienet tontut eivät kuunnelleet, mitä Nakke keskusteli heitä vastaan tulleen päästäisen omistajan, kaupungin portin vartijan kanssa, vaan he tuijottivat ennen näkemätöntä vilinää silmät hämmästyksestä selällään.

Kivien juurella oli pieniä kauppoja, joiden näyteikkunoihin oli aseteltu kauniita esineitä, ruokia, vaatteita, hiippalakkeja tai metsästysvälineitä. Kadulla kuljeskeli ainakin näennäisesti sulassa sovussa kaikenlaista väkeä. Oli äreän näköisiä korpitonttuja, joitakin metsätonttuja ja enimmäkseen tällä seudulla tottuneemmin liikkuvia punalakkeja. Myös muutama ilkeän näköinen tatuoitu maahinen nojaili seinustalle, mutta kukaan ei näyttänyt juoksevan niitä pakoon, eivät edes kiinnittäneet heihin juuri huomiota. Ylempien kerroksien korkeudella leijaili muutamia vilkkaasti keskenään keskustelevia keijukaisia ja metsäpäästäisten vetämä valjakko veti tonttu ohjaksissaan perässään häkkiä, jonka sisällä remusi likainen ja haiseva peikkouros, jonka pistävät silmät katsoivat hetken Bibua ja Ropsua ja saivat tonttulapset astumaan pelästyneinä askeleen taaksepäin ja kompastumaan heidän takanaan touhottavaan päästäiseen. Nakke nykäisi molemmat tonttulapset ylös tantereesta ja kehotti heitä seuraamaan perässään. Kauas ei tarvinnut mennä, vaan jo muutaman korttelin päässä Nakke lapset perässään menivät sisälle yhteen majataloista. Illan hämäryyden huomasi vasta, kun astui sisälle lempeästi valaistuun krouviin. Kouvin sisällä oli lämmintä ja siellä leijui ihana eksoottinen ruuan tuoksu. Tontut istahtivat lähimpään vapaaseen pöytään ja hetken päästä pullea hymyileväinen tarjoilija tuli pyytämään tilausta.

Nakke tilasi ranskalaiset perunat ketsupilla ja friteerattuja torakan koipia. Eikä mennyt kovinkaan kauaa, kun tarjoilija jo toi pöytään jokaiselle oman ison höyryävän ranskalaisen perunan ja yhteisen suuren kulhon suuria rapeita torakankoipia. ”Ja talo tarjoaa sankarille”, sanoi pullea tonttutar Nakelle ja iski silmää. Nakke punastui korviaan myöten ja ryki vähän aikaa kurkkuaan, eikä saanut sanottua mitään. Hymyili vain. Papu kysyi huolestuneena Nakelta, että voiko tämä huonosti, mutta Ropsu tökkäsi Papua kylkeen ja käski kuiskaten tämän vaieta.

Ja miten ihanalta ruoka maistuikaan. Suolaan tottumattomat tonttulapset makostelivat torakan jalkoja ja ranskanperunoitaan. Ne maistuivat juuri niin hyvältä, mitä vierailevat punalakit olivat heille kertoneetkin. Punalakit tosin olivat kertoneet myös, että liian pikaruuan syöminen johtaisi siihen, että tontusta tulisi ennen pitkään leveämpi, kuin pitkä, mutta vaikka Papu ja Ropsu kuinka ahmivat, he eivät huomanneet itsessään mitään muutosta pientä mahan pullotusta lukuunottamatta.

Ennen kuin tonttukolmikko kerkisi nousta krouvin pöydästä, kuului aivan läheltä variksen kolme rääkäystä. Samassa pihalta tulvi sisälle joukko tonttuja ja tarjoilija ja keittiömestari kiirutivat sammuttamaan kynttilät ja vetämään kiviluukut ikkunoiden ja ovien eteen.

Kaikki olivat pimeydessä ihan hiljaa melkein kymmenen pitkää minuuttia, kunnes ulkoa kuului yksi variksen rääkäisy, kynttilät sytytettiin ja luukut avattiin. Muutama sisään tunkenut tonttu suunnisti krouvin tiskille tilaamaan lämmintä juomista ja loput lähtivät rupatellen takaisin kadulle, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tonttulapset olivat edelleen todella peloissaan, mutta Nakke rauhoitteli heitä kolmen variksen varoituksen kertoneen kolmesta ohikulkevasta vaarasta, todennäköisesti kahdesta koirasta ja yhdestä ihmisestä, jotka usein juuri tähän aikaan lenkkeilivät tästä ohi. Ihmiset ovat vähän tontun näköisiä mutta valtavan suuria ja hieman hidasälyisiä. Suurin osa ihmisistä ei edes näe tonttuja, vaikka tonttu seisoisi hänen jalkojensa juuressa ja ne jotka näkevät ovat pääsääntöisesti hyvin vaarallisia.

Tontun nähdessään ihminen saattaa ruveta kiljumaan ja lähteä suinpäin karkuun.

Pienet tarkkasilmäiset ihmiset, jotka ilmeisesti ovat ihmisten lapsia, ovat erityisen vaarallista sakkia. Ne usein juoksevat tonttujen perässä nähdessään näistä vilauksenkin, mutta harvoin onneksi onnistuvat saamaan tonttua kiinni.

Niiden tonttujen, jotka ovat harmikseen jääneet kiinni, on ollut pakko käyttää useinkin taikakeinoja vapautuakseen ja siitä on usein on seurannut palovammoja, haavoja ja itkua ihmislapselle. Lapsitonttua tiettävästi ihmislapset eivät ole koskaan saaneetkaan kiinni ja paras olisi, etteivät koskaan saisikaan. Lapsitontuilla ei ole vielä juuri mitään taikakeinoja käytettävänään ja ihmislapset ovat vaarallisia petoja.

Ainut turvallinen ihmislaji on hieman peikon näköinen, punanenäinen, ryppyinen ja kumarainen alalaji, joka haisee useimmiten aikalailla peikolta. Näitä ihmisiä saattaa tavata pimeiltä kujilta ja siltojen alta. Heillä on lasittunut katse ja tavallistakin ihmistä paljon hitaampi tapa puhua, mutta nämä ovat täysin turvallinen laji ja he kertovat mielellään tärkeää informaatiota tontuille. Juuri tälläistä peikkomaista haisevaa ihmistä, tontut olivat matkalla tapaamaan. Silta oli aivan lähellä tonttukaupunkia, mutta tämä ihmislaji ei pystynyt viestimään tähän aikaan päivästä. Oli odotettava aamua ja sehän sopi pienille väsyneille tontuille hyvin. Pullea tarjoilija saattoi tontut yläkerran makuusoppeihin ja pikkuisten silmät painuivat kiinni jo ennen kuin heidän päänsä olivat koskettaneet ihania hiiriturkiksilla vuorattuja pieluksia.

4. Ihmeellinen kauppa

Aamu valkeni viivytellen yhtä harmaana kuin edellinenkin aamu. Puuroaamiaisen jälkeen tontuilla oli aikaa kierrellä kaupungissa. Nakke kävi suutarilla terotuttamassa puukkonsa ja lihakauppiaalta hakemassa kuivattua rotan selkää matkaeväiksi. Tonttuhan ei saa rottaa itse hengiltä, mutta ystävälliset kissat joskus antavat ylijääneestä saaliistaan tontuille. Tontut taas tästä palkkioksi vetävät kissoista punkkeja irti, avaavat niiden korvien takaa takkuja ja tekevät muitakin hoitotoimenpiteitä. Onpa käynyt niinkin, että tontut ovat joskus ohjanneet eksyneen kissan takaisin kotiinsa, mutta se on melko harvinaista se.

No, mutta joka tapauksessa kissoilta punalakit saivat runsaasti rotanlihaa ja siksi se oli täällä taajaman lähettyvillä melko edullista, mutta ei niin edullista, kuin kaatopaikkojen liepeillä, joissa rotan liha muodosti suurimman osan tonttujen ravinnosta.

Ruualla täydennetty reppu selässään ja terävä puukko vyöllään, Nakke poikkesi lapset kannoillaan vielä yhteen puotiin.

Puoti on edellisiä puoteja paljon hämärämpi ja siellä tuoksui mystisiltä yrteiltä. Lapset jäivät seisomaan oven vieressä olevan sateenvarjotelineen viereen hämmentyneinä ja jopa tavallisesti rehvakkaan oloinen Nakke käveli tiskille varovaisen oloisesti.

Nakke kilkutti kassalippaan vieressä olevaa kulkusta, mutta ketään ei tullut. Lasten silmät kiertelivät kaiken maailman oudoissa tavaroissa. Kattoon asti ylettävillä hyllyillä oli niin paljon pussukoita, purkkeja, laatikoita ja toinen toistaan omituisemman näköisiä vempaimia, että seiniä ei näkynyt oikeastaan muualta, kuin oviaukon pieluksesta ja siitäkin vain hyvin lyhyeltä matkalta. Seinät ja katto olivat harmaata kiveä, niinkuin täällä modernissa kivikaupungissa oli tapana ja lattia oli ruokoamattomassa kunnossa oleva maalattia. Edes mattoa ei ollut tai sitten se oli aikojen kuluessa uponnut pölyn ja lian sekaan näkymättömiin.

Oikein pitkän tovin jälkeen, kun Nakke oli jo vilkuillut hetken aikaa ovelle, miettien poistumista, takahuoneen oviaukosta pilkisti hyvin vanhan ja laihan tonttuakan kaidat kasvot. Pitkät harmaat rasvaiset suortuvat roikkuivat suurien korvien etu- ja takapuolella ja pistävät silmät, jotka sijaitsivat hyvin lähellä suurta nenää, tuijottivat älykkäinä, mutta tunteettomina Nakkea.

Nakke rykäisi ensin selvittääkseen kurkkuaan, mutta akka aloitti: ”Mikä saa sankarin poikkeamaan vaatimattomaan puotiini?” Sanat, jotka olivat olleet näennäisen ystävälliset, oli kuitenkin lausuttu niin ilkeällä äänen sävyllä, että lapset huomasivat Naken itsevarmuuden viimeistenkin rippeiden varsisevan valmiiksi pölyiselle kamaralle.

”Mä tai siis niiku me oltaisii niinku menossa niinku etsimään noiden vanhempia ja tarvitsisin niinku varusteita”, Nakke sopotti itselleenkin ihan vieraalla äänellä. ”Mulla ois niinku lasia ja tupakan tumppeja ja muorin purkamaa, pesemää ja kerimää tekokuitulankaa vaihdossa.” Akka katsahti lapsiin ja hänen silmissään välähti pienen hetken, jotain lämmintä. ”En minä pahalla, täällä vain käy niin harvakseltaan enää ketään, ostavat Halpakallesta kaiken, vaikka niiden romuissa ei ole taikaa, kuin nimeksi.”

Akka kääntyi hyllyille ja annosteli kolmeen pieneen pussiin ensin jauhetta ja otti sitten hyvin korkealta kaapin päältä rasiasta kolme vahamaista palleroa. ”Silloin, kun minä olin nuori, oli vielä oikeiden sankaritekojen aika, mutta eiväthän ne ketään kiinnosta.” harmaa hapsi mumisi kiivetessään tikkaita tuskallisen hitaasti yrittäessään ylettyä aivan ylimmälle hyllylle.

Ropsua pissitti ja hänellä oli täysi työ seistä liikkumattomana. ”Voi jospa pääsisi jo täältä pois.”

Pusseissa oli kurtturuusun ja timotein kuivatuista siemenistä tehtyä kutinapulveria ja vahapallot sisälsivät lupiinista ja voikukasta tehtyä vahvistetta. Jos sillan alla asuva ukko ei näkisikään heitä muuten, niin hieromalla vahaa itseensä, he saisivat itsestään hieman näkyvämpiä.

Ropsu sai myös palan paperia ja lyijykynän kärjen muistiinpanoja varten. Hakaneulaan heidän vaihtotavaransa eivät enää olisi enää riittäneet, mutta Papu muisti taskussaan painavan onnenkalun. Papu ei ollut jättänyt kalua heitä auttaneelle Elsalle, jolle oli jäänyt melkein kaikki heidän varusteensa, vaan oli kantanut sitä mukanaan nuttunsa salataskussa kokoajan.

”Vai, että oikein kolikko sieltä pienokaiselta löytyi...” akka sanoi höhöttäen omituisesti silmät kiiluen. ”Jopas, jotakin”. Ja antoi hakaneulan Papulle. Ropsulle jäi hieman semmoinen olo, että nyt tuli hakaneulalle hintaa, mutta piti suunsa visusti kiinni. Hän ei halunnut nähdä, mitä taikoja vanha akka osaisikaan, jos häntä alkaisi yhtään enempää ärsyttämään.

5. Peikkoihminen

Kimpsuineen ja kampsuineen tontut vetäytyivät hämärästä liikehuoneistosta kadun melskeeseen. Aurinko pilkisteli pilvien takaa ja talitintit olivat aloittaneet aamuisen hiljaisuuden jälkeen soidinlaulunsa.

Tonttukolmikko suunnisti iloisesti niitä ja näitä puhellen kaupungista pois, takaisin sänkipellolle ja takaisin valeasujen luokse. Hieman nihkeät ja reissussa likaantuneet valeasunsa puettuaan, he suuntasivat takaisin tien laitaan, jonka heinikko antoi heille sopivasti suojaa. Kuljettuaan tovin tien laidassa, he sukelsivat sopivan autottomassa kohdin heinikon suojista ja ylittivät tien. Tien reunasta alkoi polun tapainen, joka johti tien alle ja vasta nyt tonttulapset huomasivat olevansa sillan alla. Nakke pyysi lapsia odottamaan hetken ja nämä istuvatkin ummehtuneelta haisevat mehutölkin alla odottamassa.

Hetken kuluttua Nakke palasikin kertoakseen, että siellähän se peikkoihminen makasi pahvien alla makuupussissaan. Nakke oli käynyt ukon luona lukuisia kertoja aiemminkin ja ukon tilasta riippui, pitikö naamaan hieroa näkyvahaa, vai näkisikö ukko heidät ilmankin.

Lapset seurasivat polkua alas ja löysivät matkalta auringon lämmittämästä rinteestä kevään ensimmäiset kirkkaan keltaiset leskenlehdet. Papu olisi halunnut jäädä poimimaan kukkia mukaan, yskänlääkkeen valmistusta varten, mutta Ropsu ja Nakke kielsivät turhat kantamukset. Oli parempi nyt vain jatkaa matkaa.

Perillä oleva haiseva ihmisukko oli juuri heräilemässä, mutta ei näyttänyt huomaavan Nakkea, vaikka tämä kuinka hyppi ukon edessä. Ei auttanut muu, kuin hieroa vahaa kaikkien kasvoihin ja käsiin ja vihdoin ihmisraaskun katse kohdistui tonttuihin. Nakke osoitti sillanalusen asukkaalle pieniä tonttuja ja selitti hyvin hitaasti ja yksinkertaisesti ja valtavan kovaan ääneen hidasliikkeiselle ukolle, joka kyllä tärisi melko nopeasti, mitä oli tapahtunut ja kysyi tietä maankaatopaikkaan, josta he voisivat etsiä kuorma-auton varastamia kyläläisiä.

Ukko ei kuitenkaan osoittanut mitään ymmärtämisen merkkejä, piteli vain korviensa takana käsiä tavalla, josta Nakke ymmärsi, että hänen tulisi puhua vielä kovempaa ja hitaammin.

Tässä välissä nokkela Ropsu otti kaikki kolme kutituspulveripussia ja luikahti ukon taake. Ropsu käytti apunaan ukon takana olevaa pahvilaatikkoa ja pääsi keplottelemaan itsensä ukon niskaan ja kumosi kaikki pulveripussit sinne kerralla. Tämän jälkeen Ropsu hyppäsi ketterästi alas hiekkaan jyrkkään penkereeseen, joka oli kuitenkin niin hienoista pölymäistä hiekkaa, että Ropsu lähti vääjäämättä luisumaan kohti ammottavaa ojaa, jossa sattumalta paikalle eksynyt veden väen kaappari odottikin häntä kädet ojossa häijy ilme naamallaan. Juuri kun Ropsu oli joutumaisillaan kaapparin käsiin, apuun ryntäsi jotenkin tuttu, mutta kuitenkin Ropsulle aivan outo tumma silmäinen ja hiuksinen henkiolento. Henkiolento asettui veden ja Ropsun väliin selkä veteen päin niin, että kaappari luuli siihen vierineen vain puupökkelön ja vatsapuoli Ropsuun päin niin, että Ropsu liukui suoraan henkiolennon syliin.

Vauhdin loputtua törmäyksestä häkeltynyt Ropsu kapusi takaisin muutaman tontun sylin mitan verran ylärinteeseen ja tuijotti henkiolentoa silmät levällään vähän epäkohteliaasti, eikä saanut ensin sanottua mitään. Henki olento aloitti: ”Hei, olen Enni. Olen sinun parasi. En olisi saanut paljastua ja tiedän, ettei tontuilla tavallisesti ole paroja, mutta kun te olitte turvaa vailla ilman aikuisia tonttuja, päätin suojella sinua.” Ropsu, joka oli aika viisas nuoresta iästään huolimatta, ymmärsi, että Enni ei tainnut tietää asiasta, johon oli ryhtynyt, niin yhtikäs mitään.

Ropsu sanoi: ”Voi kuule Enni. Kiitos, että olet suojellut meitä, mutta et sinä voi olla minun parani. Asia on katsos näin, että minä olen tonttu ja minä voisin ryhtyä jonkun ihmisen tai talon paraksi, mutta ei kukaan minulle, tontulle voi ryhtyä paraksi. Sinähän olet ihan selvästi hiisi, mutta miten ihmeessä sinä et tiedä olevasi hiisi?”

”Vedenväki kaappasi minut ihan aikojen alussa, mistä en muista yhtikäs mitään. Metsänväki sitten pelasti minut ja sain kasvaa heidän parissaan, mutta ei heistäkään kukaan tiennyt kuka olen ja mistä tulen.” sanoi Enni ja jatkoi; ”Voisitko ystävällisesti kertoa, mikä on hiisi?”

”Voinhan minä kertoa, mutta vasta kohta, koska nyt meidän täytyy saada tuolta isolta ukolta tietoja ja jatkaa matkaa, heitin ukon niskaan kutituspulveria ja se näyttää piristäneen häntä. Odota tässä ja lähde kohta meidän matkaamme.”Sanoi Ropsu ja kapusi rinnettä ylös Naken viereen.

Nakke oli juuri saanut selitettyä äijälle tilanteen ja äijä alkoi ihmisten hyvin hitaalla puheenparrella selittää maankaatopaikan sijaintia raapien kokoajan yhä nopeammin ja nopeammin niskaansa. Kutituksen yltyessä, ukon puhekin nopeutui helpommin ymmärrettäväksi ja sitä mukaa, kun ukko selitti, niin Ropsu taltioi selityksiä paperille, vaikka ei hänen välttämättä olisi tarvinnut, sillä hänellähän oli niin erinomaisen hyvä muisti. Kun ukko sai selityksensä valmiiksi, hän repi vaatteensa yltään ja hyppäsi veteen niskaansa hieroen. Nakke totesi kulmakarvojaan kohottaen ykskantaan, että ”Sinne se taas meni, eiköhän lähdetä.” ja Ropsu viittoi Ennille lähtömerkin ja kaikki neljä lähtivät kipuamaan polkua ylös. Takaisin sillanpäällä Ropsu, Papu ja Nakke pukivat valeasunsa päälle ja Ropsu esitteli perässä tulleen Enni-Hiiden matkakumppaneilleen. Muut hyväksyivät Ennin porukkaan muittamutkitta ja tarkasteltuaan vielä ohjeita, he lähtivät kulkemaan kohti paikallista maankaatopaikkaa.

6. Perheen luokse

Matka maankaatopaikalle oli raskas.

Iltapäivällä he poikkesivat reitiltä levähtäkseen pieneen puistikkoon ja tekivät pienen retkinuotion roskiksen alle Naken kantamuksissa mukana kulkeneelle kynttilänpätkälle. Papu ihmetteli kynttilää ihan avoimesti, mutta Ropsu esitti, että olihan noita tullut nähtyä.

Naken eräät tuttavat asuivat hautausmaan kiviaidassa ja kävivät hakemassa hautuumaan kynttilän jämiä. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta ei kyllä sitä ollut, sillä hautuumaalla asusti myös lauma Keikaksia; pahamaineisia ilkikurisia keijukaisia, jotka laittoivat ihmiset itkemään ja tekivät kaiken näköisiä kepposia ahkerille tontuille. Keikakset antoivat harjaamattoman kuontalonsa kasvaa, niiden parta oli ruokoamaton, niiden ryhti oli onneton ja käyneitä marjoja maisteltuaan, ne riehuivat ja rummuttelivat käsillään tiuhaan tahtiin, saaden aikaan sietämätöntä meteliä, jota he itse kutsuivat musiikiksi.

Heidän kesyttämänsä Tilhet, auttoivat heitä lentämään sinne ja tänne ja joskus myös tuonne. Harva muuten edes tietää, että Tilhet ovat alunperin ihan tavallisia harmaanruskeita räkättirastaita, mutta Keikakset ovat värjänneet ne kirjaviksi ja kasvattaneet niille toinen toistaan komeammat irokeesit päähän. Edes muut keijukaiset eivät pidä tätä erityisen hyvänä ideana, varsinkin, kun Keikaksien linnunohjaustaidot, varsinkin loppusyksystä pihlajanmarja-aikaan, ovat erittäin huonot, mutta ei kukaan saa heitä muuttamaan tapojaan.

He puhelivat levätessään muutakin kaikenlaista, kunnes vihdoin Enni uskalsi kysyä, mitä väkeä hiidet ovat.

”Ovatko hiidetkin yhtä inhaa sakkia?”, Enni kysyi surullisena.

”Eivät toki,” vastasi Nakke, ”Hiidet ovat hyvin arvokasta väkeä, ihmisten liittolaisia, vaikka ei ihmiset juuri enää hiisien puoleen käänny.”

”Kerro lisää, mistä löydän perheeni?” Intti Enni.

Ja Nakke kertoi, että satoja vuosia sitten, oli ympäri metsiä Hiisiä, eli pyhiä paikkoja, joissa ihmiset kävivät uhraamassa ruokaa pyhän paikan hengelle eli Hiidelle. Hiisi saattoi ottaa joskus eläimen hahmon ja joskus ihmisen hahmon. Joskus Hiisi oli ihan hiljaa näkymättömänä, mutta antoi aika usein ihmisille niiden pyytämät asiat, jos vain sattui pitämään uhrilahjoista. Myöhemmin ihmisten unohtaessa hiisien paikat, moni hiisi oli joutunut jättämään kotinsa rakennustyömaiden tuhottua pyhät paikat ja monet hiidet unohtivat ketä olivat alunpitäen olleet. Monet saattoivat siis elellä vanhan hiisipaikkansa ympäristössä esimerkiksi metsähiirenä. Monet olivat lopulta unohtaneetkin, että eivät olleet oikeasti hiiriä ja jääneet kissoille kiinni.

Hiisillä ei ole perhettä, vaan he ovat liittyneitä omaan pyhään paikkaansa, joka usein on lehto, tai mäen päällinen tai muu kaunis paikka. Kun Pyhään paikkaan astuu, niin kumma rauha ja onni valtaa kulkijan. Heidän tulisi näin tunnustellen vain etsiä oma paikka Ennille ja toivoa, että joku tulisi sinne hänelle uhraamaan, eikä Ennin tarvitsisi montaa sataa vuotta olla kuivin suin.”

Tarinoituaan vielä tovin ja juotuaan mustikanvarputeensä ja syötyään kuivaliha-annoksensa, nelikko pakkasi taas tavaransa ja lähti kohti seikkailun loppua. Kun auringon viimeiset säteet värittivät kylmenevän illan siniseksi, he kiipesivät kummun ylle, jonka takana maansiirtopaikka olikin. Kummun päältä korkealta Ropsu näki tonttuja nuotion ympärillä ja Ropsu ei voinut enää pidätellä itseään. Helpotuksen kyyneleet valuivat pienen tonttupojan poskille, kun hän nosti kätensä tötteröksi huulilleen ja huusi: ”ÄITI, ISÄ! MINÄ TÄÄLLÄ, ROPSU!”