TONTUT 5

YLLÄTYSKETTU

1. Punalakkien vieraana

Tonttuserkusten Ropsun ja Papun perheet oli vienyt kamala keltainen kauhakuormaaja ja he joutuneet jättämään autiomaaksi muuttuneen kotinsa ja lähteneet etsimään perhettään maankaatopaikalta. Vaan vanhemmat eivät enää olleetkaan siellä. Maankaatopaikan vartioina toimivat punalakit kertoivat onnettomille tonttulapsille ja heidän hiisi-ystävälleen, että sekä vanhemmat, että kaikki muutkin kyläläiset olivat lähteneet takaisin kotikylään etsimään sinne jääneitä serkuksia.

Heidän oppaansa Nakke oli kääntynyt jo kukkulan päältä takaisin kotiin. Nakella oli ollut kiire tapaamaan erästä pullukkaa tarjoilijaa uusi sankaritarina takataskussaan ja nyt pikku tonttuset olivat aivan neuvottomia, miten päästä takaisin kotiin perheidensä luokse.

Punalakit, joita oli viisi kappaletta, kaksi nyrpeän näköistä, yksi ujo, yksi harvasanainen ja viisas ja yksi iloinen ja puhelias, nimeltään Vilkka, tarjosivat tonttulapsille ja Ennille paikat nuotion ympäriltä. Punalakit oli määrätty tänne vartioon, sillä tämän tästä maansiirtopaikalle tuli kuorma-autojen lavoille joutuneita tonttuja ja silloin tällöin jopa kokonaisia tonttujen kivikaupunkeja.

Ennen vanhaan olivat ihmiset ymmärtäneet tonttuja paremmin ja jos johonkin pellon keskelle oli rakennettu tonttujen kaupunki, ihmiset olivat antaneet kaupungin olla ja kiertäneet sen pienillä vanhanaikaisilla traktoreillaan kiltisti, eikä kenellekään ollut tullut paha mieli. Tontut taikoivat ihmisille hyvän sadon, eikä kemiallisia lannotteita tai torjunta-aineita tarvittu.

Nykyään oli toisin ja tontuillekin oli koittanut hankalemmat ajat. Paraksikaan eivät tontut enää kelvanneet. Ihmisistä kun oli tullut niin kiireisiä, etteivät edes huomanneet elämää ympärillään. Oikeastaan ainut aika vuodesta, jolloin tonttujen seura kelpasi, oli joulukuu. Silloin tontuille kirjoitettiin kirjeitä ja monet pistivät heille piparinkin portaille, mutta se hyöty oli pieni, koska heti joulukuun mentyä, ihmiset aina unohtivat hyvät tavat.

Punalakit tarinoivat kaikenlaista ja pikkutontut kertoivat vaarallisesta matkastaan maankaatopaikalle.

Ropsu oli kerännyt puistosta matkan varrelta muutamia tupakantumppeja ja antoi ne lahjaksi punalakeille. Punalakit uuttivat niistä hajuvettä, joilla vaihtoivat menninkäisiltä tietoja ja viemäreihin pudonneita kolikoita. Vaikka menninkäiset pitävätkin viemärien pimeydestä ja kiiltävistä esineistä, niiden outo vietymys tupakan löyhkään, saivat ne luopumaan jopa ihmisiltä sadevesikaivoihin tippuneista kolikoista.

Menninkäisiltä sai paljon mielenkiintoista tietoa, sillä he kuulivat kaikenlaisia ihmisten juttua, viettäessään päiviään esimerkiksi lavuaarien putkistoissa. Monesti heidän jatkuva karvanlähtönsä aiheutti viemärien tukkeutumisen, mutta se ei haitannut menninkäisiä. Aina löytyi naapurista puhtaampi viemäri, missä loikoilla rakastamiensa juhlien välillä. Koska tontut harvoin uskaltautuivat ihmisten koteihin, oli menninkäisten antama tieto ihmisten aikomuksista sitäkin arvokkaampaa.

Illan muuttuessa yöksi, punalakit kutsuivat kolmikon matalaan majaansa yöpuulle. Heillä oli majassa lämpimiä rotan taljoja ja keskellä majaa oli kamiina, jossa paloi lämmin valkea. Vaikka päivä oli ollut tonttulapsille raskas ja toivo oli karissut heidän mielestään, he vaipuivat pian syvään uneen. Väsymys teki tehtävänsä. Kaksi nyrpeän näköistä kävivät myös nukkumaan ja ujo jäi vahtimaan tulta. Viisas ja Vilkka lähtivät partioimaan alueelle. Aamu saapui taas harmaana ja vetkutellen maankaatopaikalle, tonttujen tuhistessa unten mailla pitkälle aamupäivään.

2. Viisaus piilee kaikissa väreissä

Tonttulapset heräilivät nukuttuaan oikein hyvin. Vasta herättyään, he muistivat miksi olivat täällä. Kaksi nyrpeän näköistä tonttua olivat hiljaa puuhailemassa ruokavarastonurkkauksessa. Toinen nyrpeistä huomasi lasten heränneen ja kuiskasi hiljaa: ”Menkää lapset pesemään kasvonne ja kätenne seinustalla olevassa pesusoikossa. Menkää sitten nuotiolle. Tulemme kohta perässä.” Lapset tekivät työtä käskettyä.

Vilkka, Viisas ja Ujo nukkuivat taljojensa välissä yöllisen partioinnin uuvuttamina ja lapset hiippailivat hipihiljaa majasta ulos harmaaseen aamupäivään. Nuotiolla tuoksui kaurapuuro ja tee hautui kiven päällä pannussa. Nyrpeän näköiset tontut tulivat perässä nuotiolle, mutta eivät enää näyttäneet yhtään nyrpeiltä. Hyvä yöuni oli tainnut tehdä heillekin hyvää.

”Olette ihan saman näköisiä, miten se on mahdollista?” Papu ihmetteli. ”Varoppas, puuro voi olla vielä kuumaa.”, varoitti toinen tontuista, ja jatkoi: ”Me olemme kaksosia. Me olemme syntyneet saman sienen alle ja näytämme siksi ihan samoilta, mutta olemme kuitenkin aika erilaisia keskenämme, kun meihin vain tutustuu lähemmin. Minun nimeni on Pahka ja tuo on Pihka.” ”Oletteko te tyttöjä vai poikia?” Bibu lipsautti vielä hieman epäkohteliaasti.

”Kumpikaan meistä ei oikeastaan ole kumpaakaan sukupuolta, olemme siltä väliltä.” sanoi vuorostaan Pihka.

”Miten se on mahdollista, eihän ole olemassa muita, kuin tyttöjä ja poikia?” ihmetteli nyt vuorostaan Ropsu, suu loksahtaneena ihmetyksestä auki rintaan asti.

”Voi, kuulkaa lapset, kun te kasvatte isommiksi, te opitte maailmasta paljon lisää.” Pahka sanoi lämpimästi hymyillen ja kertoi lapsille, että useimmista pienistä tonttulapsista tiedetään heti heidät löydettyään, ovatko he tyttöjä vai poikia, mutta silloin tällöin erikoisten sateenkaarisienten alle syntyy tonttuvauvoja, joiden keho on tyttötontun, mutta sydän poikatontun tai keho on poikatontun ja sydän tyttötontun. Ja tontun sukupuoli katsotaan aina sydämen mukaan, ei ulkoisen kehon.

Mutta sen sateenkaarisienen alle, johon Pihka ja Pahka olivat syntyneet, olikin syntynyt kaksi pientä tonttua, joista toisen keho oli pojan ja toisen tytön, mutta heidän sydämensä olivat molemmat puoliksi tytön ja puoliksi pojan. Siksi he eivät oikeastaan olleet kumpikaan tyttöjä, eivätkä poikia, vaan kummatkin olivat siltä väliltä.

Pihka ja Pahka kertoivat, että se oli tuonut heille paljon etua partiotehtävissä, sillä he molemmat osasivat käyttää jousta yhtä hyvin ja olivat yhtä hurjapäisiä tarvittaessa, kuin parhaimmat tonttu-ukot, mutta heidän näkökykynsä ja päätelmänsä olivat yhtä terävät, kuin tarkimmilla tonttuakoilla. Siksi heidät olikin valittu tähän tarkkuutta ja taitoa vaativaan tehtävään kymmenien ehdokkaiden joukosta jo vuosia sitten. Ja koska heidän moninaiset kykynsä oli huomattu jo aikaa sitten, he olivat kouluttaneet jo kymmeniä punalakkeja vaativiin partiointi tehtäviin.

”Miksi te olitte niin nyrpeitä eilen illalla?” pieni Bibu keskeytti taas kaksosten selityksen. Pihka käännähti Bibuun päin ja sanoi ystävällisellä äänellä. ”Me olimme molemmat aivan rättiväsyneitä pitkän partioinnin päätteeksi. Tämä partioiminen on raskasta työtä ja joskus lempeinkin tonttu voi vaikka väsyneenä olla hirveän pahalla tuulella.”

Pihka katsoi nyt vuorotellen molempiin lapsiin lempeillä silmillään ja jatkoi: ” Katsokaas maailma ei koostu pelkästään mustasta ja valkoisesta. Se ei koostu myöskään harmaan eri sävyistä. Kun katsotte ympärillenne, te näette mustaa, valkoista ja kaikki sateenkaaren värit niiden väliltä. Kun näkee kaikki sävyt, tulee onnellisemmaksi tontuksi. Sinä päivänä, kun alatte nähdä kaikki värit, teistä on tullut viimein viisaita.”

Ropsu ymmärsi, mitä tonttu tarkoitti, mutta pienempi serkus ei ymmärtänyt vielä kielikuvaa, vaan vaati selitystä ja Ropsu selitti. ”No, Pihka ja Pahka tarkoittavat sitä, että monikaan asia ei ole vain niin tai näin, vaan useimmissa asioissa on olemassa monta puoliväliä; niin sukupuolissa, kun hyvyydessä ja pahuudessa, niin väreissä, niin mauissa ja kuin myös kylmässä ja lämpimässä. Ääripäät on helppo ymmärtää, mutta kun oppii ymmärtämään myös ääripäiden välit, alkaa olla aika lähellä viisautta.” Ja sillä hetkellä Ropsu tunsi itsensä ihan pikkaisen viisaaksi. Ropsu ei vielä silloin tiennyt, että pitkän ajan kuluttua, vanhana partaheikkinä, hänen viisauttaan tultaisiin kuulemaan pitkienkin matkojen takaa, mutta kuten viisaat eivät yleinsä tiedä olevansa viisaita, niin Ropsukin tulisi vanhuuden päiviinsä asti luulemaan olevansa vain ihan hyvämuistinen.

3. Minne katosi Enni

Aamupalan jälkeen Pihka ja Pahka laittoivat vanhat ja viisaat päänsä yhteen ja alkoivat miettiä, miten tonttulapset pääsisivät turvallisesti kotiin. Myöhemmin teltasta kömpinyt Ennikin yritti väliin esittää, että hänenkin pitäisi löytää oma paikkansa maailmassa, mutta sitä Pihka ja Pahka eivät pitäneet nykyajan huomioon ottaen enää todennäköisenä. Kuitenkaan eivät sulkeneet mahdollisuutta pois laskuistaan.

Pihka ja Pahka odottivat, kunnes Viisas, Vilkas ja Ujo heräsivät ja kaikki viisi tonttua ja yksi naiivi hiisi jatkoivat neuvotteluja iltaan asti, pitäen tietenkin säädetyt ruokatauot. Lopulta illan suussa pitkän harkinnan jälkeen, tonttupartio ilmoitti serkuksille, että heidän täytyisi odottaa vahvistuksia partioon, ennen kuin joku heistä, todennäköisesti ketterä Vilkas, lähtisi viemään heitä vaarallisen matkan päähän kotiin. Vilkas ei ollut mikään teinisankari enää, vaan oikeiden vaarojen kovettama ammattilainen, joten tällä kertaa ei olisi pelkoa, että opas jättäisi heidät oman onnensa varaan ja lähtisi kesken homman tarjoilijoille kuiskuttelemaan.

Kevät kului hitaasti ja kuten niin monesti ennenkin, odottavan aika aina käy erityisen pitkäksi. Ropsu ja Papu oppivat paljon uusia taitoja. Koska Pihka ja Pahka olivat niin tavattoman erikoisen monitaitoisia, heidän erityistaitonsa nimittäin oli moninaisuus, lapset oppivat sekä metsästys, vakoilu, ruuanlaitto, että kasvilääkintätaitoja tasapuolisesti. Ujo opetti myös Papua käyttämään ja vahvistamaan lahjana saamiaan suojataikoja ja Ropsua kehittämään oikein hyvää muistiaan myös eteenpäin niin, että Ropsu pystyi hetken päästä muistamaan myös pieniä välähdyksiä tulevasta.

Kevät muuttui hiljalleen vihreämmäksi ja aurinkoisemmaksi. Kotoisia vähän synkkiä keijuja paljon iloisempia heleitä kukkakeijuja muutti ulkomailta pohjolaan ja niitä näkyi nyt yhä useammin kukkien ympärillä tanssimassa ja leskenlehtienkin aika muuttui ensin valkovuokkojen ajaksi ja sitten kielojen ajaksi.

Ropsu ja Papu ikävöivät perhettään päivä päivältä enemmän. Ikävä oli pahimmillaan silloin, kun he näkivät kuorma-autojen tuovan jätemaan mukana kokoinaisia tonttuperheitä, jotka autettiin saman tien takaisin kotimatkalle.

Perheonnia katsoessaan, he tunsivat itsensä hyvin yksinäisiksi ja aika kateellisiksikin, vaikka olihan heillä toisensa ja viisi tonttupartiolaista pitivät heistä hyvää huolta. Tonttupartiolaiset olivat heille ystävällisiä, huolehtivat heidät ajoissa nukkumaan, antoivat terveellistä ja hyvää ruokaa ja opettivat tärkeitä asioita, mutta se ei ollut lainkaan sama asia, kun ihan oma äiti ja ihan oma isä.. Tonttulapset olivat niin omaan ikäväänsä käpertyneitä, etteivät edes huomanneet Ennin kadonneen kuin tuhka tuuleen, kunnes eräänä päivänä heille selvisi Ennin koko suunnitelma.

4. Ennin tuoma yllätys

Ropsu ja Papu olivat tapansa mukaan istuskelemassa kaatopaikan ihmisten tekemän rakennuksen katolla, katselemassa vuorotellen ihmisten puitakin korkeampia kulmikkaita kerrostaloja ja vuorotellen metsänlaitaa oppiakseen erityisen tarkkasilmäisiksi. Harvasanainen ja viisas tonttu-ukko oli opettamassa heille malttia ja keskittymistä.

Ropsu huomasi sen heti ensimmäisenä. Metsän laidassa juuri siinä kohtaa, missä vehreä elävä luonto muuttuu maankaatopaikan autiomaaksi, oli kettu. Ketulla oli selässään kaksi tonttua. Kaukaa lapset eivät nähneet, keitä he olivat, mutta kerrankin Viisas menetti rauhallisuutensa.

Viisas ponnahti pystyyn ja käski lasten seurata. He juoksivat auringon lämmittämän peltikaton yli niin kovasti tömistelen, että ihmismiehet sisällä luulivat varisten tappelevan katolla. Ihmismiehet tulivat ulos katsomaan ja päivittelivät kolinaa, mutta koska yhtään lintua ei kuitenkaan näkynyt, he palasivat sisään ryystämään kitkerää mustaa litkua, jota heillä oli tähän aikaan ja muihinkin aikoihin päivästä tapana juoda pannu tolkulla. Tontut olivat miesten tarkastuksen ajan piilossa ilmastointiputken takana ja aina niin harkitseva ja viisas Viisas oli järkyttynyt omasta varomattomuudestaan.

He jatkoivat lopun katon yli hiipien ja liukuivat tikkaiden reunaputkea myöden alas hiekkamaalle. Viisas tarkisti tällä kertaa ensin ympäristön turvallisuuden, ennenkuin viittasi pikkutontut seuraamaan itseään kentän yli Ketun luokse. Ketun selässä olivat molempien pikkutonttujen isät. Isät hyppäsivät alas ja sulkivat pienokaisensa syliinsä. Onnen kyyneleet virtasivat jopa isätonttujen karvaisille poskille.

Miten paljon isät olivat pelänneet menettävänsä pienokaisensa lopullisesti. Miten ihmeissään he olivat olleet, kun ketun hahmoon itsensä muuttanut Enni-hiisi oli tullut heidän peräänsä, kun he olivat olleet matkalla kylään ja kertonut Papun ja Ropsun selvinneen kuin ihmeen kaupalla maansiirtopaikalle vain vähän sen jälkeen, kun he olivat lähteneet takaisin kotiin päin.

Äidit olivat jääneet muiden kyläläisten joukkoon matkaamaan kohti kotia tonttulasten pienten sisaruksien kanssa. Ketun selkään, kun mahtui vain kaksi kerrallaan ja aikaa ei ollut hukattavaksi.

Ketulla oli mennyt koko kevät ensin heidän etsimisessään ja sitten maansiirtopaikalle vielä takaisin löytämisessä. Hiidet eivät nimittäin osaa oikein suunnistaa ja siksi kiintyvätkin tavallisesti yhteen Hiiteen eli pyhään paikkaan ja pysyvät siellä koko ikänsä. Ja kun Viisas vielä kertoi isille, että lasten selviäminen oli ollut oikeastaan osaksi Ennin ansiota, isien Hiiden kiittely ei ottanut millään loppuakseen.

Koska aurinko alkoi jo painua mailleen, eikä metsään kannattanut lähteä yön selkään, tontut ja ketun hahmoinen hiisi kokoontuivat nuotion ympärille tarinoimaan. Papu ja Ropsu molemmat omien isiensä kainaloissa juuri niin, kuin he olivat niin monta kertaa hiljaa toivoneet. Huomenna alkaisi vihdoin kotimatka.

5. Isien mukana

Ensimmäisen matkapäivän aamuaurinko hääti yöllä joesta nousseen sumun nopeasti ja lämmitti matkalaisten selkiä, heidän pujahtaessaan viileämpään metsään. Jäähyväiset olivat olleet tunteikkaat ja viisi tonttu-ukkoa jäivät seisomaan majan vierellä olevan kiven viereen käsiänsä heiluttaen niin kauaksi aikaa, kun Ropsu vain heidät näki. Papu ja Ropsu matkustivat ketun selässä ja lasten isät kävelivät edellä.

Saniaisten taimet kurkottelivat maasta ylös ja metsä tuntui kuhisevan elämää joka puolella. Linnut lauloivat ja muurahaiset kipittelivät sinne tänne.

Matkallaan maankaatopaikalle isät ja Enni olivat tavanneet ohimennen erään sukulaistontun, joka toimi vanhan mökin parana ja nyt heillä oli suuntana tämä mökki. Jospa vanhalla tonttu-paralla olisi ideoita, mistä Enni-Hiidelle löydettäisiin oma hiisi, mihin muuttaa. Vaikka Ennillä olikin huono suunnistuskyky ja hätäinen mieli joskus, isät tuntuivat aina tietävän mihin suuntaan kannatti mennä.

Isät suuntasivat nyt ensin metsän läpi pohjoiseen. Metsässä oli muurahaisia paljon ja koska muurahaiset rakentavat pesänsä aina puun eteläpuolelle ja pohjoinen on aina etelää vastapäätä, oli oikean suunnan päätteleminen helppoa.

Metsän jälkeen he tulivat leveälle ojalle, jossa virtasi tähän aikaa vuodesta aikalailla vettä. He lähtivät seuraamaan ojan piennarta ja puolen päivän aikaan he törmäsivät joen reunalla vaaralliseen vesipäästäiseen. Vesipäästäiset ovat aina tonttujen kumppaneita, mutta sen isäntää ei näkynyt missään. Koska vesipäästäisen purema tappaa pienen eläimen kuten tontun hetkessä, olivat isätkin kauhusta kankeina, kun hurja peto syöksyi piikkimäiset punertavat hampaat ojossa heitä kohdin hurjasti vikisten. Molemmat isät jännittivät jousensa ja tähtäsivät päästäistä ja juuri ennen kuin päästäinen saavutti heidät, sen omistaja tuli kolostaan esiin ja vihelsi hurjan vahtinsa takaisin.

”Odottakaas vähän, pistän Rekun tarhaan ja tulen sitten”, omistaja huikkasi ja katosi päästäisineen hetkeksi näkyvistä.

Kalastajatonttu harppoi rauhallisin askelin tonttuja kohden ja nosti oikean kätensä avoimena ylös näyttääkseen, ettei hänellä ollut aseita kädessään ja huikkasi huolettomasti: ”Terve!” merkiksi siitä, että oli terve ja tapaaminen oli turvallista. Isät toistivat saman rituaalin rennon oloisina, mutta pikkutontut painautuivat vielä peloissaan hiisiketun turkkia vasten.

Isät keskustelivat kalastajatontun kanssa. He eivät tarvinneet tällä kertaa lauttakuljetusta, mutta neuvottelivat lounaan heille kaikille oikein sopuisaan hintaan. Rannassa olevalle laiturille kalastajatontun emäntä kattoi ihanan sammakon jaloista ja nokkosmuhennoksesta koostetun aterian. Lapsille isät ostivat vielä jälkiruuaksi kuivattuja mustikoita. Istuskellessaan ja lörpötellessään kaikessa rauhassa viileän veden äärellä, he näkivät ihmisen menevän ojan toisella puolella menevää metsäautotietä pitkin metallisella häkkyrällä, jota isäntä kutsui polkupyöräksi.

”Nyt se lähti mökistään. Kävipä tuuri. Menkää kiireesti mökille tapaamaan sitä hänen parkaansa kotitonttua. Nyt se on varmasti turvallista.” kalastajatonttu kiirehti ja niin he kiipesivät vuorotellen Ennin selkään ja ketterä Enni-hiisi-kettu auttoi matkalaiset ojan yli.

Lapset matkustivat taas ketun selässä tietä pitkin ja isät tällä kertaa hölkkäsivät ketun edellä mökille asti.

6. Ihmisasumuksessa

Mökki oli ikivanha ja punainen. Se oli paljon pienempi ja kodikkaampi, kuin ihmisten asumukset kaupungissa. Mökin pihamaalla lämpimällä kivellä kuorsasi harmaapartainen tonttu-ukko myssy silmillään. Isät joutuivat oikein tönimään ukon hereille, niin makiasti tämä nukkui. Ukko tipahti säikähtäessään kiveltä ja kirosi sitten niin rumin sanoin, että tämä paperi palaisi puhki, jos ne kirjoittaisin ylös.

Hetken kuluttua ukko kuitenkin tajusi tilanteen ja nauroi vedet silmissä ja jalat ristissä hassua tilannetta. Isät halasivat ukkoa ja pyysivät totisia lapsiaan kiipeämään alas ketun selästä. He esittelivät tonttu-ukolle lapsensa ja lapsilleen tonttu-ukon. Tonttu-ukko oli hyvin vanha kaukainen sukulainen ja nimeltänsä Nenu. Nenu nautti vieraiden seurasta ja tarjosi näille sekä teetä, että pullaa talon keittiön pöydällä. Ennille Nenu kaatoi kermaa talon kissan kuppiin.

He eivät kuulumisia vaihtaessaan huomanneet ajan kulua, niinkuin tontut eivät tavallisesti huomaa, saatuaan jutun juuresta kiinni. Yhtäkkiä Enni säikähti ja livahti ulos. Ennen kuin tontut kerkisivät tajuta miksi, oviaukkoon ilmestyi hieman keski-ikäistä vanhempi ihmisnainen, joka tuijotti suoraan pullan kimpussa hääriviä tonttuja silmät ihmetyksestä selällään. Naisen hiukset törröttivät hänen päästään pitkillä takkupötkelöillä, hänen vaatteensa olivat kirjavat ja hänen naamastaan roikkui muutama pieni metallinen rengas.

”Noita-akka! Juoskaa henkenne edestä”, huusivat isät ja lähtivät lapset perässään pinkomaan pöydän yli, mutta Nenu huusi perään: ”Palatkaa takaisin, ei se ole vaarallinen!”.

Ja isät palasivat lapset perässään varovasti kurkkien noita-akkaa ensin kukkapurkin takaa.

Noita-akka haki kaapista vehkeen, jolla tavallisesti kuunnellaan lepakon korkeita ääniä, kuulokkeet ja nauhurin, jolla pystyi nopeuttamaan omaa puhettaan ja istui kohteliaan matkan päähän tontuista.

Tonttujen puhe nimittäin on niin nopeaa ja korkeaa, että siitä on ihmiskorvan vaikea saada selvää ja ihmisen puhe taas niin hidasta ja matalaa, että tontun on aivan mahdottoman vaikea keskittyä tajuamaan, mitä ihminen tarkoittaa möngerryksellään. Ero on suunnilleen sama, kun päästäisen ja tontun puheessa. Tontuilla vain ei ole niitä apuvälineiltä, joilla ymmärtää päästäisiä, joita tällä tonttututkijaksi itseään tituleeraavalla naisella oli.

En kerro tässä naisen nimeä, koska hänen uransa vakavasti otettavana biologina on suuressa vaarassa, jos professorit Helsingin yliopistolla saavat tietää hänen tekevän tonttu- ja päästäistutkimusta.

Päästäisiähän tutkittiin hyvin innokkaasti viime vuosisadan puolesta välistä aina 1970-luvulle asti. Ihmiset olivat aina ihmetelleet, miten niin pieni vaihtolämpöinen eläin, joka ei nuku talviunta ja jonka nopeat elintoiminnot, sydänkin hakkaa jopa 900 kertaa minuutissa, pysyi mitenkään hengissä Suomen oloissa, saatika miten on mahdollista, että se on jopa koko Suomen yleisin nisäkäs. Päästäinen kuolee jo muutamassa tunnissa nälkään, jos se ei saa kokoajan ravintoa, jonka pitää olla vielä jonkin sortin lihaa, mutta silti se selviää Suomen talvista helposti.

Tutkijat saivat selville, että päästäiset elävät symbioosissa tonttujen kanssa. Symbioosi tarkoittaa sellaista kahden eliölajin suhdetta, josta molemmat hyötyvät. Muita esimerkkejä symbioosista ovat esimerkiksi sienet ja puut tai kirvat ja muurahaiset. No, mutta palatakseni takaisin aiheeseen, niin silloin kauan kauan sitten, kun tontut eivät vielä olleet tietoisia tekniikan ihmeellisestä kehityksestä, heidän puuhiaan saatiin tallennettua aika paljonkin nauhureille ja riistakameroille. Nykyäänhän niin hölmöä tonttua ei enää olekaan, että siitä saisi minkäänlaista kuvaa, millään vehkeellä.

Silloin oltiin aika lähellä tieteellistä läpimurtoa. Tutkijat saivat selville, että päästäisellä, tontulla ja ihmisellä on samat esi-isät, jotka elivät dinosaurusten aikoihin. Nämä esi-isät osasivat jo puhua vaikka mitä ja vaikka kuinka paljon.

Näistä esi-isistä yksi suunta lähti kehittymään ensin maamyyriksi, joista edelleen kehittyi painoonsa nähden maailman suurimmat aivot omaava pikkunisäkäs eli päästäinen. Osa esi-isistä lähti kehittymään luolatontuiksi, joista päästäiset jalostivat myöhemmin itselleen kumppaniksi kansantaruissakin paljon esiintyneen nykytontun. Ja osa esi-isistä kehittyi ensin apinoiksi ja kasvattivat sukupuolvi sukupuolvelta kokoaan, kunnes niistä tuli ihmisiä. Näistä kolmesta kehityksen huipusta, ihmisellä on hitain ajatuksen kulku, mutta toisaalta useimmilla on erittäin hyvä sydän, joka paikkaa kyllä hitaan järjen juoksun puutteita.

Ihmiset saivat siis vuosikymmeniä sitten kaiken tämän selville, mutta koska ihmiset mielellään ajattelevat olevansa kaikista fiksuimpia eläimiä ja koska silloinen Suomen presidentti Kekkonen halusi Suomelle ulkopoliittista uskottavuutta, kiellettiin tutkijoilta päästäisten ja tonttujen tutkiminen.

Suurin osa aineistosta tuhottiin ja siitä asti virallinen tiede ei ole tunnustanut tonttujen edes olevan olemassa. Päästäisten olemassaoloa he eivät voineet kieltää, koska kissat välillä saavat kiinni näitä ylimielisiä pikku-älykköjä, mutta pistivät tämän vaikeasti hallittavan petoeläimen koulukirjojen sivuillakin somien hiirten joukkoon ja jättivät kertomatta kaiken sen suunnattomasta älykkyydestä ja yhteyksistä tonttuihin.

Paljon muutakin nainen puhui, mutta tontut olivat päästäisasiasta täysin erimieltä. He eivät tienneet mitään luolatonttuajoista tai päästäisten esi-isistä, mutta he olivat ehdottomasti sitä mieltä, että nimenomaan tontut olivat jalostaneet päästäisen kumppanikseen, eikä päin vastoin. He olivat myös päästäisen hurjasta luonnosta erimieltä ja nimesivät sen pikemminkin äärettömäksi uskollisuudeksi isäntäänsä kohtaan. Lisäksi he eivät olleet lainkaan pahoillaan siitä, että suurin osa ihmisistä pitivät heitä pelkkinä satuolentoina ja olivat asiasta hyvin kiitollisia Presidentti Kekkoselle, joka oli ovela valtionpäänmies.

Kekkosella oli nimittäin yhteyksiä tonttuihin ja hän kävikin niitä usein metsässä tapaamassa ja osa hallituksen kokouksista pidettiin saunassa, jossa he saivat viisaita neuvoja vanhalta saunatontulta.

Vastapalveluksena tieteellisen materiaalin hävittämisestä silloin 1970-luvulla, tontut olivat toimineet Ulkoministeriön vakoilutehtävissä aina vuoteen 1981 asti, jolloin valta oli siirtynyt Kekkosen sairastelun jälkeen uudelle pressalle Mauno Koivistolle eli Manulle.

Manun erään sukuhaaran sanotaan menneen usein koivikossa elävien keijukaisten eli hittusten sukuun, mutta varmuutta tästä ei ole. Koiviston paksut kulmakarvat kyllä viittaisivat ennemminkin jonkin sortin sukulaisuuteen keikaksien kanssa, mutta toisaalta hänen sopuisa luonteesta kyllä monen mielestä oli enemmänkin merkki yhteydestä hittusiin. Oli asia niin tai näin, niin tonttujen onneksi, he jäivät lopulta ihmisille tuntemattomiksi ja hyvä niin.

Ihmisten ja tonttujen jutustellessa vaikka mitä, aurinko jo laskea mailleen. Ropsu katseli hyvillä mielin ikkunasta kuusenoksia ja siellä kisailevia keijulapsia. Aika samanlaiset leikit näyttivät olevan niilläkin, kuin tonttulapsilla ja koti-ikävä vihlaisi vähän rintaa. Biologinainen laski juuri tontuille kylpyvettä lavuaariin ja vatsat pullottivat pullaa täynnä. Tänne he kyllä tulisivat uudestaankin.

7. Loppu hyvin, kaikki hyvin

Aamulla tontut heräsivät jokainen omalta sohvatyynyltään raukeina ja tyytyväisenä astioiden kolinaan. Sohvapöydällä oli suuri kuppi täynnä vettä, jossa tontut suorittivat aamupesunsa. Pissillä he kävivät siististi kissanhiekkalaatikolla, jonka Nenu oli näyttänyt illalla.

Biologinainen oli keittiössä valmistamassa aamiaista, joka koostui sekä tontuille tutuista ruoka-aineista, että joistain vähän tuntemattomimmistakin. Nainen kertoi juotavan fruitien tehdyn ulkomaisista hedelmistä ja mehusta ja se oli tonttujen mielestä hieman oudon makuista, mutta ihan virkistävää.

Aamupalan jälkeen biologinainen lähti näyttämään tontuille paikkaa, jota hän epäili hiideksi. Paikka sijaitsi aivan naisen mökin lähellä kallion päällä. Kallio oli päällystetty laikuittain pehmeillä sammaleilla ja vähän karheammalla vaalean harmaalla jäkälällä. Pohjoisen puoleisella reunalla kasvoi kallioimarteita ja Papu katosi vaivihkaa niitä keräämään. Kallioimarteen kuivatuista varsista pystyy tekemään limaa irroittavaa yskänlääkettä ja maksavaivoihinkin siitä on apua, mutta niitä kasvaa enää vain harvoissa paikoissa ja niissäkin usein peikot vartioivat tarkasti kasvustoa. Alempana kivien välistä tuijottikin pesästään vihaisen näköinen pieni peikko, mutta ei uskaltanut ihmisen pelossa tulla häätämään Papua pois. Papu tunki lehtiä nopeasti konttiinsa ja kipitti sitten muiden perään kallion laelle.

Laelta avautui kaunis rauhaisa peltomaisema, jonka takana näkyi metsää. Kaupungin suurista taloista ei näkynyt vilaustakaan, vaikka kaikki tiesivät taajaman alkavan heti metsän takana. Voi kun se pysyisikin siellä, eikä yrittäisi kasvaa tänne luonnon helmaan. Seurueen katsellessa huumaantuneena maalaismaisemaa, Enni tuli metsästä varovaisen näköisenä kalliolle ketun muodossa. Tonttujen isät saivat pitkän aikaa rauhoitella sitä, ennen kuin se uskalsi lähelle ihmistä. Enni olikin löytänyt paikan jo edellisenä iltana, tunnistanut sen oitis hiidettömäksi Hiideksi ja asettunut sinne jo asustamaan. Enni oli viehtynyt olemaan kettu, eikä ollut näyttäytynyt metsänväen näköisenä sen jälkeen, kun oli keksinyt muuttua paksuhäntäiseksi koiraeläimeksi. Enni kertoikin olleensa jo lopen kyllästynyt raahaamaan pökkelöä perässään. Häntä oli kevyt ja kaunis ja lisäksi myös käytännöllinen. Oli helppo myös ottaa nokosen milloin vain, kun häntää pystyi käyttämään tyynynään.

Biologi lupasi kertoa paikasta muille hipeille. He alkaisivat vuorotellen käymään uhraamassa Hiidelle ruokaa. Enni lupasi näyttäytyä ja toteuttaa pieniä järkeviä toiveitakin vastalahjaksi uhraamisesta. Hyvillä mielin tontut ja biologinainen jättivät Ennin istumaan kallion päälle käkkyräisen männyn juurelle.

Palattuaaan takaisin mökille, he söivät vielä lounaaksi höyrytettyjä vuohenputken versoja voikastikkeessa. Salaattina oli pihlajan silmuja.

Nenu-para kävi säännöllisesti varastamassa naapurin lehmiltä maitoa, jonka kermasta biologinainen sitten kirnusi voita yleiskoneellaan. Tontut maistoivat nyt ensimmäistä kertaa voita ja kylläpä se olikin herkkua.

Lounaan jälkeen oli aika lähteä tonttujen kylän raunioille. Biologinaisen lapsenlapsi oli tulossa kylään ja hänellä oli kiire takaisin iltapäiväksi.

Nainen nosti isät, Ropsun ja Papun polkupyöränsä koriin. Lapset pitivät korista lujasti kiinni ja professori ohjasi polkupyöränsä kohti tonttujen kylää. Mitään sellaista he eivät olleet koskaan kokeneet. Tuuli puhalsi kasvoihin ja tontuista tuntui, kuin he olisivat lentäneet. Päivien taivaltamisen sijaan he olivatkin perillä muutamassa hetkessä. Biologi kuskasi heidät vanhan kylän reunalle ja vannotti tonttuja tulemaan uudestaankin vierailulle ja lähti sitten kiireisesti takaisin mökilleen.

Heidän kylänsä oli aivan erilainen, kuin viimeksi heidän lähdettyä sieltä pois. Isät ja lapset jäivät tienviereen pusikkoon ihmettelemään näkymää. Siinä, missä oli ennen ollut metsätonttujen metsäinen kylä, joka oli ollut rauhassa ihmiseltä tuhansia vuosia samalla paikalla, oli muuttunut täysin. Ihmiset olivat rakentaneet paikalle talon ja taloa kiersi hiekkaerämaa. Vanhaa metsälampea oli laajennettu ja siihen oli tehty ihana hiekkaranta.

Talon ympärille laajalle alueelle oli laitettu uutta multaa, mutta siinä ei kasvanut vielä mitään. Pihalla leikki lapsia. Talon ovi oli auki ja sisällä touhusi rakennushommissa useampi aikuinen. Tontut hiipparoivat varovasti metsän puolta pitkin talon taakse. Ja siellä he olivat! Koko kylällinen tonttuja oli jonkun matkan päässä pihasta uuden kylän rakennus puuhissa hekin. Ropsun ja Papun äidit huomasivat serkukset ensin ja juoksivat heti halaamaan pikkuisiaan! ”Miten rohkeat ja taivavat lapset meillä onkaan!” he päivittelivät kuultuaan seikkailuista.

Ja niin kyläläiset lopulta löysivät toisensa ja uusi kylä saatiin kesän mittaan rakennettua. Myöhemmin tontut pitivät salaa huolta talon asukkaista ja ottivat palkakseen puutarhasta kaikenlaista, porkkanoita, marjoja ja luumuja. Ihmisperheen pienimmät ja yksi vieraileva mummo joskus näkivät kyllä tonttuja ja toivat heille lahjoina kaikenlaista hyödyllistä. En nyt kerro tässä kaikkea, sillä lopulta minun pitäisi kirjoittaa niistä tapahtumista toinen tarina, mutta voisin kyllä mainita, että hienoin lahja oli nukkekodin sohva, joka kannettiin juhlallisesti kylän matriarkan, vanhan tonttuakan, joka johti kylää, olohuoneeseen. Tässä tontun kokoisessa nojatuolissa istuen, matriarkka vietti siitä lähtien suurimman osan päivistään, katsellen kolon luukusta ulos, iloisesti hippaa ja muita leikkejä leikkiviä tonttulapsia.

Niin ja mainittakoon vielä se, että Ropsu ja Papu saivat kun saivatkin molemmat omat päästäisen poikaset. Ropsun poikasen nimeksi tuli Musti, koska se oli tummanpuhuva korpipäästäinen ja siitä tuli Ropsun uskollisin ystävä metsäretkille. Papun poikasen nimeksi tuli Muru, koska se oli koko metsän suloisin pienen pieni vaivaispäästäisen poikanen.

Ja niin he elivät perheinensä ja päästäisinensä onnellisina elämänsä loppuun asti. Tai tapahtui heille joitain muitakin seikkailuja, mutta ne ovat ihan toinen tarina, jonka kerron teille joskus toisella ajalla.