PEIKKO JA KEIJU 2

METSÄ ON PELASTETTAVA

1. Kohti seikkailua

Aemok istui keijuvaltakunnan asujaimiston, suuren siirtolohkareen päällä suuressa ringissä muiden keijuprinssien kanssa. Kaksi ikäloppua kuningasta torkkui valtaistuimissaan piirin reunalla. Kukaan ei tiennyt hänen lähteneen peikkonuorukaisen matkaan alkukeväästä vapaaehtoisesti, vaan kaikki pitivät häntä sankarina ja luulivat peikon ensin kaapanneen hänet ja hänen sitten karanneen oveluutensa ja urheutensa ansiosta. Kukaan ei olisi koskaan osannut arvata, miten paljon Aemok kaipasi peikkoa, jota hän oli ensin pitänyt vankinaan koko talven ja jonka vankina hän oli vastaavasti ollut yhden päivän ja yön, ennen kuin peikko oli hänet vapauttanut. Hänen ruumiinsa oli päässyt takaisin keijujen valtakuntaan, mutta hänen sydämensä oli jostain kummallisesta syystä jäänyt peikkonuorukaisen luokse.

Keijujen maailma on keijuille itselleen hyvin simppeli ja kevyt, jos ei laske heidän turhanpäiväsiä keskinäisiä valtataisteluitaan. Alunpitäen keijuilla oli yksi kuningas, jonka ensimmäinen poika oli aina kruununprinssi, josta tuli isänsä jälkeen kuningas. Tämä hyvin yksinkertainen kuvio mutkistui, kun keijut jo vuosisatoja sitten siirtyivät eläimille tyypillisestä suvullisesta lisääntymisestä, käyttämään kukkia keinokohtuina. Koska tiede meni suurin harppauksin eteenpäin, niin lopulta kävi niin, että syntyi vain kuninkaanpoikia ja hekin viereisen kukkaniityn kissankellojen kukkiessa aivan samaan aikaan. Näin ollen valtakuntaan ei ollut mies muistiin syntynyt kuin prinssejä ja hekin kaikki samaan aikaan. Alamaisia ei ollut ja jollain oudolla tavalla heidän ylläpitämänsä yhteiskunta oli hyvin tasa-arvoinen. Kun vanhimman prinssisukupolven vanhin prinssi kuoli, koko seuraavaksi vanhin sukupolvi kruunattiin kuninkaaksi. Näin kaikki pääsivät vuorollaan olemaan ikäjärjestyksessä kuninkaita.

Ihan ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ollut, sillä vaikka kaikki olivat identtisiä ulkonäöltään, heidän mielipiteensä poikkesivat toisistaan. Jos ei muuten, niin ainakin periaatteesta. Siksi harvoin päästiin minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen mistään asiasta, eikä mikään koskaan muuttunut, mikä toisaalta ei ollut ollut tätä ennen tarpeenkaan. Ennen kuin nyt, kun ihmisten työkoneet olivat saapuneet jylläämään heidän kotikulmilleen.

Työmehiläiset ja muurahaiset hoitavat juoksevat asiat ja tontut tekevät raskaat työt saadessaan palkaksi mehiläisten tekemää hunajaa. Keijut itse eivät ymmärrä, miksi tontut eivät vain itse hoida mehiläisiä, mutta ovat ihan tyytyväisiä, kun saavat välistä tonttujen työpanoksen ja lisäksi vielä hunajaa ja mehiläisten tuottamaa lämpöä omiin tarpeisiinsa. Keijukaiset eivät tunne mitään, he eivät sääli työläisiään ja tämä kylmä suhtautumistapa kanssa eläjiin tekee heidän elämästään hyvin yksinkertaista ja helppoa, mutta myös hieman yksinäistä ja tylsää. Vaikka heidän suurin ongelmansa tähän asti oli ollut lähinnä tyhjänpäiväisestä väitteleminen ja loputtomien turhien raporttien kirjoitteleminen, niin nyt kun heidän olisi pitänyt kerrankin lyödä hennot päänsä yhteen ja päättää jostain niinkin tärkeästä asiasta, kuin ihmisten häätämisestä, he eivät pystyneet tekemään yhden yhtä päätöstä. Toista päivää, he istuivat kiven päällä ja kinastelivat.

Lopulta Aemok, nousi seisomaan ja sanoi kovaan ääneen: ”Rakkaat identtiset veljeni Atluk, Nenohrep, Oknirua ja muut! Kuunnelkaa ehdotustani! Minä, Aemok, olen kulkenut muissa maissa ja minulla on kokemusta. Olen valmis uhraamaan turvallisuuteni ja mukavuuteni valtakuntamme tulevaisuuden tähden!” Kuului kohahdus ja Aemokin lähes sata identtistä veljeä kääntyi kerrankin kuuntelemaan vain yhtä prinssiä.

”Minä AEMOK, Valtakunnan kiistaton kruununprinssi”, tässä kohden tyytymätön mutina yltyi sen verran, että Aemok päätti korjata lausuntoaan, ”Teidän muiden kiistattomien kruununprinssien veli, olen päättänyt lähteä kysymään neuvoa ihmisen häätämiseksi tietäjältä, joka kieltämättä tietää aika paljon, vaikka tonttu onkin.” Muut keijut nyökkäilivät hyväksyvästi ja kehottivat onnea matkaan. Aemok vetäytyi saman tien ringistä ja kuuli veljiensä tuhahtelevan ja pohtivan keskenään sitä, että onpahan sitten yksi kuningas vähemmän väittämässä vastaan ja hetken päästä kukaan ei muistanut enää yhden edes puuttuvan ringistä. Aemok, jonka sisällä oli liikahtanut tunteita, hänen vietettyään aikaansa peikkojen kanssa, jotka ovat äärimmilleen pakattu täyteen äärimmäisiä tunteita, oli hänenkin, ihan tavallisen erityisen keijuprinssin sisällä alkanut ihan vähän, mutta kuitenkin tunnistettavan paljon virrata pieniä tunteiden puroja. Siksi hän tunsi tukehtuvansa pelkästään älyllisessä, mutta niin tunnekylmässä ympäristössä.

Aemok pakkasi välttämättömiä tavaroitaan mukaansa ja kehotti mehiläisiään Turria ja Pörriä seuraamaan ja lähti ketään hyvästelemättä kohti pohjoisen puolen takaporttia. Hän muisti, kuin eilisen illan hetken, kun hän oli peikkoystävänsä kanssa paennut valtakunnasta juuri tätä porttia käyttäen ja nyt hän yritti kuumeisesti muistaa reittiä peikon luolalle. Hänen mehiläisensä eivät olleet olleet mukana seikkailussa ja kun normaalisti ne toimivat hänen navigaattoreinaan, nyt hänen olikin vuorostaan johdettava mehiläisiään. Mehiläiset kyllä osasivat reitin tietäjän luokse, mutta jostain kumman syystä; ehkä ennakkoaavistuksesta tai ehkä ystävän kaipuusta, Aemokin oli saatava peikkonuorukainen mukaansa. Silläkin riskillä, että voisi itse joutua vaaraan. Hän oli kerran kokenut kiintymyksen ja hän halusi selvittää, oliko se jotain, mikä oli tärkeämpää, kuin ylellisyys ja kuninkaallisuus perheen parissa, jossa arvojärjestystä pidettiin tärkeämpänä, kuin rakkautta.

Myöhään iltapäivällä lähellä peikkojen luolaa, Aemok vihdoin näki tutun peikon. Peikko istui kivellä melkein hiirenkorvalla olevan koivun katveessa korkean mäen päällä ja katseli metsän reunan taakse painuvaa aurinkoa. Se istui hiljaa paikallaan ja hymisi surumielisesti. Aemok antoi pörisevien seuralaistensa jäädä tien reunan leskenlehtiin keräilemään siitepölyä ja mettä ilta-ateriaa varten ja suuntasi hipi hiljaa peikon taakse. Hän laski hennon kätensä peikon karvaiselle harteelle. Peikko säikähti ja pomppasi pystyyn, kuin vieteriukko. Seuraavassa hetkessä se hyppäsi kohti keijua naama virneessä ja sulki tämän sellaiseen rutistukseen, että keiju ei pystynyt hetkeen hengittämään. Peikko ymmärsi, mitä keiju ajatteli ja laski tämän varovasti alas käsivarsiltaan.

”Mikä sinut tänne toi, rakas ystäväni? Minun on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut lähtösi jälkeen oikein syödäkään!” Peikko ajatteli ja Aemok ymmärsi peikkoa.

”Minusta tuntui, että minä halusin nähdä sinut. Tuntuu niin tyhjältä, kun kukaan muu perheestäni ei tunne mitään. Ja on minulla huoliakin. Tulin myös pyytämään sinua mukaani seikkailuun. Kumppaniksi minulle ja mehiläisilleni.” Aemok mietti peikolle.

Peikko myökkäsi mietteliään näköisenä ja ajatteli sitten: ”Isäni on toipunut hyvin ja isoveljeni voi auttaa häntä tarvittaessa. Käyn kotona huikkaamassa muorille, että lähden, ja tulen tähän takaisin viidessä minuutissa. Mene sinä siksi aikaa oksalle odottamaan” Peikko suunnitteli ja lähti enempiä kyselemättä kohti kotikoloa.

Aemokin ei tarvinnut kauan odotella koivun silmuja mutustellen, kun peikko jo palasikin tuohikotti selässään. Keiju lensi peikon vierelle ja huikattuaan Pörrin ja Turrin oppaikseen tien reunalta, he lähtivät kaikki neljä kohti tietäjän kylää.

2. Tietäjän kylässä

Tietäjän kylä sijaitsi pienen matkan päässä ihmisten syrjätiestä, jota pitkin he olivat kulkeneet. Peikko jäi mättäälle odottamaan siksi aikaa, kun keiju lähti ilmasta käsin tiedustelemaan kylän tilannetta.

Tontut ja peikot eivät ole erityisen hyvissä väleissä. Tontut ottavat peikkoja kiinni, käyttävät niiden lihaa ruokanaan ja turkkeja lämmikkeinään. Sellaistakin ovat tehneet, että ovat syöneet löytämänsä peikkoäidin ja ottaneet ja kasvattaneet poikaset lemmikkeinään ja siis syystäkin peikot pitivät tonttuja pelottavina barbaareina, mutta vaikka vahvan nuoren uroksen kimppuun ei tavallinen tonttulauma uskaltaisi syöksyä, niin oli varminta, että peikko jäi odottamaan edes aluksi tien reunan pusikkoon, keijun mennessä tiedustelemaan edeltä lentäen.

Aemok jätti tottelevaisen Pörrin, suojelumehiläisensä ja työmehiläisensä Turrin, vähän huolestuneen peikon turvaksi ja lähti lentämään kohti Tietäjän kylää.

Tietäjän kylässä oli autiota ja hiljaista. Itäreunalla virtaavassa purossa, josta kyläläiset ovat saaneet aikojen alusta asti hakeneet vetensä, kellui perinteinen kaarnalaiva ja kaarnalaivan kyydissä keikkui kaksi tomeraa tonttulasta meloen hiljaa pois päin kylästä. Rantapuskan keskellä istui ihan lysyssä vanha tietäjä, mutta tavallisesti niin vilkkaassa kylässä, ei näkynyt ristin sielua missään. Tietäjän ympärillä hääri päästäinen, mutta se ei ollut ärhäkkä ja myrkyllinen vesipäästäinen, vaan ihan tavallinen pitkänokkainen ja ruskean musta metsäpäästäinen. Tietäjä hytkyi aivan kuin olisi itkenyt. Nyyhkytys sai tunteisiin tottumattoman keijun olemaan varuillaan. Se odotti oksalla, kunnes tontun primitiivinen reaktio oli ohi, mihin kyllä kieltämättä kului tovi ja lensi sitten vähän matkan päähän tonttu-ukosta, joka oli juuri noussut pusikosta ylös ja pesi punaista räkänokkaansa puron kirkkaassa ja kylmässä vedessä.

”Saat kertoa minulle neuvoja tietäjä?” Aemok totesi ässät suhahtaen ja ääni hieman naristen. Hän oli tottunut käskemään tonttuja, ei suinkaan pyytelemään neuvoja, mutta kiistämättä tämä tonttu oli hyvin viisas ja oli paras nöyrtyä, jos halusi häneltä neuvon neuvoa. Useimmiten tämä ilkeämielinen otus ajoi keijut tiehensä, mutta aina kannatti yrittää. Keijujen valtakuntaa uhkasivat ihmiset ensimmäistä kertaa ikinä ja hänen oli pakko saada tältä neropatilta edes yksi neuvon tapainen, jonka voisi viedä kotiin tuliaisiksi, jos sitä kotia nyt enää oli, kun hän palaisi takaisin.

Punanenäinen tietäjä kääntyi hitaasti keijuun päin ilman mitään sulokkuutta ja arvokkuutta. Hän vastasi tylyn lyhyesti keijulle edes vilkaisematta tätä kunnolla; ”Vai ni. Painu sinä kuule sinne mistä tulitkin ja anna minun olla ihan rauhassa loppumattomalta ylpeydeltäsi.” Keiju kääntyi kannoiltaan pois surahti ensin matkoihinsa, tuli sitten miettineeksi miksi oli tullut ja lensi takaisin tonttu-ukon luokse, mutta ei laskeutunut maahan asti varmuudeksi, jotta ukko ei saisi pistettyä inhottavaa jyrsijäänsä hänen kimppuunsa.

Päättäväisellä äänellä Aemok aloitti uudestaan: ”Minä olen Prinssi Aemok Sinikello ja minä käsken sinua neuvomaan minua!”, mutta vanha tonttu-ukko vain tuhahti ja jatkoi matkaansa. Aemok jäi hämmästyneenä paikoilleen siivet lepattaen samalla tavoin, kun olet joskus ehkä nähnyt sudenkorennon tekevän kesken lentonsa, kun hän kesken matkansa jää pohtimaan hetkeksi paikoilleen, mihin olikaan menossa ja muistaessaan määränpäänsä, jatkaakin matkaansa ihan uuteen suuntaan.

Aemok oli aivan hämmennyksissään ja hän olisi lähtenyt jo tiehensä, mutta tiesi tietäjän olevan heidän yhteisönsä lähes ainoa toivo ja koska peikkonuorukainen oli jo kerran jos toisenkin murtanut hänen sydämensä yksinäistä jääkuorta, tunteet pompahtivat keijukaisen päähän kuin pyörremyrsky tyyneen lampeen. Ja kyynel vierähti keijun poskelle, kun hän yritti niiskuttaen vielä kerran.

Hän lensi aivan vanhuksen eteen, tuijotti häntä kostein kissankellon sinisin silmin ja pyysi ihan ensimmäistä kertaa elämässään kauniisti ja kohteliaasti: ”Suuri Tietäjä, jooko pliis neuvo minua ja kansaani, ihmiset uhkaavat tuhota kotiseutuni!” Ja tapahtui ihme. Vihaisen punanenäisen tonttu-ukon ilme suli ja hän otti keijun viileät kädet omiin lämpimiin kouriinsa ja sanoi lempeällä äänellä: ”Seuraa minua kolooni, voin ainakin kuunnella huolesi, jos kerran olet tullut kissankellokedolta asti”. Ja Aemok seurasi tonttua hiljaisena sen kololle tajuamatta, miksi tonttu oli muuttanut asennettaan niin äkkiä. Keiju meni jännityksestään huolimatta tontun ja sen päästäisen perässä ihan sisälle asti.

Kolossa oli aivan erilaista, kuin mihin Aemok oli tottunut. Kun keijut satsasivat kaikkeen sievään, somaan ja koristeelliseen, oli tontun esineet sekä hyvässä järjestyksessä, että täysin käytännöllisiä.

Aemok istuutui varovasti painavalle puiselle tuolille ja katseli ympärilleen. Päästäisellä oli peti oven vieressä ja se olikin nyt siellä jyrsimässä koppakuoriaisen tyhjää kitiinikuorta. Yhdessä nurkassa oli keittonurkkaus ja tonttu-ukko hääräsi siellä lämmittäen tuoksusta päätellen koivunlehtiteetä. Kaikki kattilat ja kapustat olivat siisteissä riveissä hyllyllä järjestettyinä koon mukaan. Keittonurkkauksen vierestä lähti kaksi käytävää. Ne johtivat luultavasti makuusoppeihin, koska tässä oleskeluun ja ruokailuun sopivassa tilassa ei ollut sänkyjä. Hellan valkea ja raollaan oleva ovi antoivat valoa, mutta muuten tilassa oli hämärää. Aemokkaan ei kehdannut hohtaa. Hän pelkäsi, että tonttu tulkitsisi asian nokkavuudeksi. Vaikka eihän hohtamisessa ollut mitään erityisen ihmeellistä. Se ei ollut taikaa, vaan silkkaa biologiaa. Osasivathan yksikertaisetkin kiiltomadot hohtaa ja joskus kannoista löytyi vihreänä hohtavia pahanmakuisia sieniä, joita keijut kutsuivat peikonkullaksi.

Kun ukkeli oli hyvin hitaasti, mutta varmasti saanut teen valmiiksi ja kannettua pöytään, hän istuutui Aemokia vastapäätä ja ojentaessaan viimevuotisista rippeistä tehtyä koivunlehtiteetään kohti keijua, hän kysyi samalla: ”No, mikä sydäntäsi painaa pieni keijuprinssi ja osaatko selittää miksi haiset ihan peikolta? Ja jostain syystä Aemok, joka oli tottunut pitämään kaikki salaisuutena, kertoi tarinansa tontulle juurta jaksain. Joitain kohtia, kuten omaa rohkeuttaan ja hyvää asemaansa, ehkä hieman liioitellen keijumaiseen tapaansa, mutta myös hyvin pikkutarkasti yhtäkään yksityiskohtaa unohtamatta.

Ja kuunneltuaan koko tarinan aivan hiljaa, partaansa imeskelevä tietäjä keksi lopulta ovelan suunnitelman metsän pelastamiseksi.

Tyytyväinen Aemok lupasi lähettää vanhalle tontulle hunajaa uudesta sadosta kiitokseksi neuvoista ja lähti tienviereen noutamaan peikkoa mukaansa erään metsän elämää ymmärtävän biologinaisen luokse. En kerro tässä hänen nimeään, koska jos hän paljastuisi tonttujen, keijujen, peikkojen ja jopa maahisten ystäväksi, hänen koko uskottavuutensa työssään Helsingin yliopiston professorina olisi vaarassa, sillä vaikka lapsilla on kyky nähdä kaikki olennot ympärillään, se jostain syystä häviää useimmilta isoilta ihmisiltä heidän hidastuessaan ja vakavoituessaan vanhemisen myötä, kunnes hyvin vanhana, kun heillä on taas aikaa pysähtyä, kuunnella ja tuntea, he alkavat taas nähdä totuuden ympärillään, mutta koska biologin todella tärkeä ammatti opettajana, tutkijana ja luonnonsuojelun konsulttina vaati häntä sopeutumaan aikuisten maailmaan, minun on pidettävä hänen henkilöllisyytensä salassa. Sillä vaikka suurin osa aikuisista ei usko tämän kirjan olevan totta, on mahdollista, että joku asiaan vihkiytynyt saattaisi käyttää tietoja hänen henkilöllisyydestään väärin ja silloin pahimmassa tapauksessa monet tämän professoriystäväni perustamat luonnonsuojelualueet voisivat olla vaarassa tulla hakatuiksi. Nimittäin hän on ennenkin pelastanut erinäisiä keijukais- ja muita yhteiskuntia erilaisilla ovelilla tavoilla ja joskus jopa hieman pientä vilppiä hyväksikäyttäen, koska arvoa on myös sellaisella luonnolla, jota useimmat aikuiset eivät tunne tai näe, on meidän oltava hieman salamyhkäisiä näiden henkilöllisyys asioiden suhteen.

3. Mutta missä peikko?

Aemok lensi suoraan tien varren peikon piiloon intoa puhkuen, mutta siellä ei ollut kerrassaan ketään. Tien varressa oli kamppailun jälkiä. Ruoho oli laonnut ja Turri makasi maassa piikki irronneena ja kuolleena aivan käppyrässä tien penkalla. Aemok lensi suoraan Turrin luo edes vilkaisematta ympärilleen ja sulki tämän syliinsä. Niin monet seikkailut oli Turri kulkenut mukana, mutta nyt oli kuolo korjannut uskollisen palvelijan. Aemok oli jo muutaman kerran elämässään tuntenut surun läsnäolon, mutta kaikki jännitys, koko tunteiden pato aukesi ja hento keijuprinssi puhkesi vuolaaseen nyyhkytykseen. Hän kyyhötti pienen metsätien varressa mehiläisen hiljainen ruumis käsivarsillaan ja itki itkemistään. Hopeiset kyyneleet kastelivat urhean Turrin turkin, kun keijuprinssi vollotti vuolaasti, eikä edes välittänyt, vaikka joku olisi nähnyt ja nauranut hänelle.

Itkettyään silmänsä kuivaksi suolaisista kyyneleistä, Aemokille juolahti mieleen miettiä, missä peikko mahtoi olla. Ehkäpä tontut tai maahiset olivat kaapanneet sen? Kaikkein viisainta olisi luovuttaa peikon suhteen, se oli varmasti jo teurastettu ja lähteä pelastamaan omaa valtakuntaansa, mutta toisaalta taas peikko oli ainut, josta Aemok oli koskaan välittänyt, jos hänen mehiläisiään ei lasketa mukaan.

Jos valtakunta tuhottaisiin, hän voisi ehkä viettää talven Tietäjän luona, ellei ikivanha Tietäjä vain kupsahtaisi ennen sitä. Tai hän voisi yrittää löytää toisen keijuyhteisön, mutta sinne hän tuskin pääsisi sisään, koska oli prinssi. Ainakaan Sinikelloyhteisöjä hän ei tiennyt olevan koko maailmassa toista.

Jos hän saisi pelastettua peikon, hän voisi ehkä asua peikon kanssa, mutta mitä hän sitten söisi. Kuivalihaa? Matoja? Männynsiemeniä? Ei hän selviäisi hengissä talven yli ilman keijuyhteisön apulaisten mehiläisten, muurahaisten ja tonttujen palvelua. Hän oli johtaja lajia, ei hän tiennyt, miten käytännön asiat, kuten ruuan varastoiminen hoidettiin.

Oman henkensäkin uhalla, hän päätti kuitenkin lähteä epätoivoiseen yritykseen pelastaa peikko, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että hänen olisi kuoltava nälkään ilman valtakuntaa ensi talvena. Jäädyttävä ilman lämmittäviä mehiläisiä ja luovuttava prinsseydestään. Peikko oli kuitenkin hänen ystävänsä. Niin ystävä. Ensimmäinen, ainoa ja ehkä viimeinen ystävänsä. Hän ainakin yrittäisi pelastaa sen.

4. Rosvovankkurit

Aemok tutki päättäväisenä tien pintaa ja alkoi vaikuttaa siltä, että ohi oli ajanut tietä pitkin maahisten tai tonttujen päästäisten vetämät kärryt. Aemok huhuili Pörriä, mutta se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Pörristä olisi ollut jäljityksessä apua, mutta nyt Aemok oli omillaan. Aemok aloitti seuraamaan tarkkaan jälkiä ja metri metriltä, hänen epävarma päättämättömyytensä kasvoi varmaksi, isoksi ja tukevaksi päättäväisyydeksi ja hänen jokainen pieni aivosolunsa oli valjastettu tehtävän suorittamista varten.

Illan suussa keiju pysähtyi yöksi erääseen joen töyräällä sijaitsevaan majataloon, jota piti vanha tiukkailmeinen ja hiljainen tonttu, hänen muorinsa ja hyvin pelottava vesipäästäinen. Majatalossa oli onneksi ruokalistalla myös kasvisvaihtoehtoja ja jopa joitain jälkiruokia. Hän osti myös evääksi mukaan kuivattuja mustikoita, vaikka tonttu pyysikin niistä maksuksi kolme keijun kyyneltä ja hänellä oli työ ja tuska niiden pusertamisessa kaiken tienpenkalla itkemisen jälkeen. Aemok ei kuitenkaan uskaltanut valittaa kohtelusta, olihan tontulla vierellään lyhyessä hihnassa kokoajan tuijottava vihainen vesipäästäinen.

Onneksi yöllä ei ollut satanut ja jäljet näkyivät edelleen tien pinnassa. Tiellä ei kulkenut juuri liikennettä, ei metsän väkeä, eikä ihmisiäkään. Keiju sai siis seurattua jälkiä vaivatta, kunnes ne kääntyivät metsäpolulle. Metsäpolulle ei jäänyt tunnistettavia jälkiä kuitenkin suhteelisen kevyistä vankkureista, mutta muutamassa puussa oli peikon kynnen jäljet, kun vangittu peikko oli ilmeisesti yrittänyt tarttua puihin, kärryjen ajettua liian läheltä niiden runkoja kapealla polulla. Yhdessä kohtaa vankkurit olivat joutuneet kiertämään riistakameran metsän puolelta, mutta selvästikin ne olivat painaumista päätellen tulleet takaisin polulle. Pollulla oli useita risteyksiä, mutta keiju arvasi mihin peikkoa oltiin viemässä. Luultavasti ihmisten kaupungin laitamilla, viimeisen pellon keskellä olevaan pienenväen yhteissuurkaupunkiin Janttilaan. Jos joku halusi myydä mitä vain, esimerkiksi peikkouroksen, sen kapeilta kujilta, varmasti löytyisi ostaja.

Peikon kynnet ja hampaat olivat halutuja taikaesineitä maahisten keskuudessa ja hän tiesin kaupungin kivijalkaravintoloissa tarjottavan myös puistattavan hajuista peikonlihaa. Hän oli viettänyt Janttilan yläkerroksissa olevassa keijujen kaupunginosassa yhden kokonaisen viikon ollessan ensimmäisen kerran poissa kotoaan.

5. Petojen kynsissä

Ne olivat yllättäneet peikkonuorukaisen tämän torkkuessa tienlaidassa. Kiristävät silmukat olivat tarttuneet peikon jalkoihin ja käsiin ja väkipyörien avulla peikonmetsästäjät olivat kammenneet peikon vankkureiden vankikoppiin ennen kuin peikko kerkisi kunnolla herätä päiväuniltaan.

Urhea Turri oli kamppaillut ja saanutkin pistetyksi yhtä julmista tontuista, mutta yhden piston jälkeen Turri oli vaipunut kuolevana maahan. Pörri oli säikähtänyt sitä ja lentänyt matkoihinsa.

Alkumatka oli ollut melko tasaista, mutta loppumatkasta meno oli ollut kuoppaista pientä metsäpolkua. Peikko oli oksentanut muutamia kertoja vankkureiden pomppiessa niin julmetusti, itkenyt, karjunut ja yrittänyt rikkoa vankilaansa, mutta tämä oli aivan toisenlaista tekoa, kuin keijujen pajukalterit. Yöksi tontut olivat vain pysäyttäneet vankkurit ja tehneet leirinuotion, jolla olivat paistaneet hiirtä antamatta muruakaan nälkäiselle peikolle.

Tontut eivät ymmärrä mitään, mitä peikot yrittävät ajatella heille, eivätkä nämä itsekkäät ilkiöt tehneet siinä asiassa poikkeusta. Aivan kuin heille ei olisi merkinnyt mitään peikon pelko ja tuska. Sen sijaan Turrin piston saanut tonttu vikisi kokoajan ja toinen pahistonttu auttoi rikostoveriaan tämän tästä. Lopulta hikinen ja takkuinen peikko melkein alistui odottamaan kummallisen lyhyen elämänsä loppua.

Liian pitkän matkan jälkeen tontut ohjasivat kärrinsä pellon yli kohti kiviröykkiötä, joka paljastui lähemmin tarkasteltuna suureksi kaupungiksi. Korkeammalla lenteli keijuja ja kujilla asteli tonttuja ja jokunen tatuoitu siilitukkainen maahinenkin.

Kaupungin laidalla seisoi kaksi yksinäisen näköistä tonttulasta ja katseli häntä silmät pelosta suurina. Toinen niistä astui askeleen taaksepäin ja horjahti kumoon. Peikko olisi halunnut auttaa pienokaisia, mutta vankkurit jatkoivat päästäiset etunokassaan kohti kaupungin synkempää osaa.

Äkkiä vankkurit pysähtyivät ja toinen tontuista meni sisään ilmeiseen lihaliikeeseen. Huonompivointinen tonttu jäi vahtimaan vankkureille ja salskeampi kaveri meni sisälle liikkeeseen.

Yhtäkkiä kuului kolme variksen kraakuntaa. Kaupunkilaiset juoksivat tai lensivät, miten kukin parhaaksi pystyivät, sisälle taloihin ja kaikkien ikkunoiden ja ovien eteen vedettiin kiviluukut niin, että äkkiä näytti siltä, kun koko kaupunki olisi ollut vain rykelmä suuria kiviä. Huonovointinen Turrin pistämä tonttu jäi kuitenkin nyhjöttämään rattaiden penkille puolikumarassa asennossa voimatta liikkua. Tuttu keiju syöksyi salamana taivaalta. Keiju neuvotteli lyhyen ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan peikon vapauttamisesta. Keiju lupasi tontulle yhden kyyneleensä suoraan mehiläisen piston päälle annosteltuna peikon vapauttamista vastaan. Kivuista kärsivä tonttu suostui kauppaan ja avasi peikon häkin.

Aemok näytti peikolle tietä ja tämä juoksi matalalla lentävän keijun vanavedessä kivikolta näyttävän kaupungin halki ja pääsi sen laidalle juuri kun ensimmäiset tontut alkoivat availla luukkuja. Alkoi olla jo onneksi hämärä ja keiju ja tonttu pakenivat metsään, ennen kuin kukaan kerkisi ihmettelemään oudoistakin oudointa parivaljakkoa, jollaista ei ollut niillä seuduin kuunaan nähty.

6. Biologi ja kotitonttu

Aemok ja peikkonuorukainen matkustivat kaksi päivää ja kaksi yötä biologinaisen luokse. He matkustivat hiljaa ja varoen ja näkivät vain kaksi retkikuntaa matkallaan. Toinen oli pöllön selässä matkustava maahinen ja toinen remakka lauma pahanilkisiä kakkiaisia, mutta kukaan heistä ei havainnut heitä. He välttivät huomatuksi tulemisen oveluudella ja saumattomalla yhteistyöllä. Öisin peikko piti vaihtolämpöisen keijun lämpimänä ja keiju taas lentävänä otuksena saattoi kertoa mihin suuntaan kannatti mennä ja nähdessään yläilmoista hiiren, vinkkasi siitä peikolle, jotta tämäkin sai syötävää. Samalla Aemok ja peikko oppivat ymmärtämään toistensa ajatuksia paremmin ja Aemok oppi peikolta paljon lisää tunteista. Se, oppiko peikko järjestelmällistä eli rationaalista ajattelua keijulta, jäi minulle hieman arvoitukseksi. Ehkä se oppi tai ehkä se jo osasikin järkeillä ja järjestellä asioita päässään valmiksi, mutta ei pitänyt rationaalista ajattelua niin tärkeänä, että olisi näyttänyt taitoaan. Ennemminkin se luotti intuitioonsa. Intuitio on järkeilyn vastakohta, mutta tulos on sama. Intuitiolla päästään samaan lopputulokseen vain tietämällä asioita ilman sanojen tietoisia kiemuroita. Vähän niinkuin opettaja pyytää sinua tekemään laskun vihkoosi. Jos vain tiedät oikean vastauksen ja kirjoitat sen siihen, olet käyttänyt laskemisessasi intuitiota. Jos sen sijaan käytät vastauksen etsimisessä paljon järkeäsi ja kirjaat vihkoon ylös kaikki välivaiheet, olet käyttänyt rationaalista ajattelua. Opettajat eivät tunnu ymmärtävän koulussa intuition käyttämistä, eikä ymmärtänyt keijukaan peikkoa ja silti häntä hämmästytti peikon viisaus, jota on hyvin vaikea sanoin kuvailla.

He eivät uskaltaneet käyttää polkuja, eivätkä majataloja mahdollisten takaa-ajajien pelossa, mutta kun he löysivät metsäautotien, joka johti biologin mökille, he olivat jo niin kyllästyneitä loputtomaan pusikossa rämpimiseen, että tallustelivat sitä myöten. Onneksi vastaan ei tullut muuta kun kummallinen kettu, joka ennen heidän näkemistään ketuista poiketen tervehti heitä kohteliaasti ja jatkoi vain matkaansa. Joskus vain käy onni onnettomuudessa ja kaikkien näiden välivaiheiden jälkeen, he vihdoin saapuivat biologinaisen mökille.

He tarkastelivat mökkiä pusikon suojasta varovaisina. Pihassa oli kaksi polkupyörää. Biologinaisen oman polkupyörän lisäksi oli pieni polkupyörä, joka viittasi lapsen läsnä oloon. Lapsi on pohjoisen luonnon pahin petoeläin. Lapset ovat erittäin paljon tarkkasilmäisempiä kuin ihmisaikuiset ja lasten läsnäollessa on aina mahdollisuus tulla nähdyksi. Tiedetään tapauksesta, jossa lapsi oli saanut jopa valokuvan keijukaisesta, mutta onneksi siitä ei ollut seurannut mitään pahempaa. Aikuiset, jotka ovat aika puusilmäisiä, olivat olleet sitä mieltä, että lapsi oli ottanut kuvan lelusta, mutta silti ei voi koskaan olla liian varovainen lasten kanssa. Kyllähän jotkut ovat kertoneet ystävyydestäkin lasten kanssa ja lapsista, jotka olivat jopa auttaneet metsän kansoja aikuisilta salaa ankarina talvina, mutta silti ei koskaan voinut olla liian varovainen.

Pitkän tovin kuluttua lapsi tuli ulos talosta. Kotitonttu ja biologinainen hyvästelivät lapsen portailla rintarinnan. Lapsen mentyä, he jäivät istumaan vieretysten portaille. Keiju oli käynyt kerran aikaisemminkin biologinaisen pihassa nuorempana matkustellessaan, sillä piha oli täynnä mettä notkuvia kukkia ja paikka tiedettiin yleisesti turvalliseksi, muttei ollut koskaan aiemmin jutellut tämän kanssa. Ei ollut ollut tarvetta ja jutteleminen ei onnistunut tuosta vain. Keijut puhuvat niin hennosti ja nopeasti ja ihmiset niin hitaasti ja matalalla äänellä, että keskustelemisesta ei vain tullut mitään.

Onneksi tiedettiin biologinaisella olevan alunperin lepakoiden kuuntelemiseen tarkoitettu laite, jonka avulla hän pystyi muuttamaan puheen nopeutta ja näin keskustelu tuli jotenkin mahdolliseksi. Toki heidän kielensä poikkesivat melkoisesti toisistaan ja avuksi tulkkaamiseen tarvittiin keijujen piirissä ylpeänä ja röyhkeänä pidettyä kotitonttua, joka varmasti yrittäisi huijata tulkkaamisessa jotenkin.

Peikko kuunteli keijun ajatuksia vähän salaa, koska keiju ei aina muistanut heidän välistä telepatiaansa. Peikko ehdottikin suunnitelmaa, jossa keiju harhauttaisi tontun pois biologin luota ja peikko livahtaisikin tämän luokse ja yrittäisi joko varastaa ajatuksia tai saada jopa telepaattisen ajatuksenvaihdon aikaiseksi biologin kanssa. Jos tämä onnistuisi, he eivät olisi riippuvaisia tontun juonitteluista.

Ja niin keijukainen lähti härnäämään tonttua ja sai kun saikin lälläteltyään hetken, tontun juoksemaan peräänsä. Biologinainen vain pudisteli turhautuneen päätänsä, kun hänen vanha kotitonttunsa käyttäytyi kuin pahainen kakara juostessaan tuntemattoman keijukaisen perään, mutta ei itse liikahtanutkaan ilta-auringon lämmittämiltä portailta. Hänellä oli kuppi kuumaa juotavaa käsissään ja hän katseli ihaillen ruukussa kasvavia narsissejaan, kun hänelle tuli outo tunne, että joku tai jokin tarkkaili häntä.

Biologinainen nosti katseensa kukasta ja hänen edessään noin metrin päässä pihahietikolla seisoi pieni karvainen olento, jota hän luuli ensin apinaksi. Tarkempi katselu paljasti tälle eläintieteen professorille, että tämä kyseinen yksilö ei ollut mikään hänen tuntemistaan melkein kolmesta sadasta apinalajista, vaan tämä oli jotain ihan uutta. Voisiko tämä olla peikko?

”Kyllä minä olen peikko”, peikko ajatteli biologille ja tämä ymmärsi häntä.

”Voiko tämä olla telepatiaa oikeasti, vai olenko tullut hulluksi?” Nainen ajatteli kauhuissaan.

”Et ole tullut hulluksi. Me peikot olemme ujoja ja harvinaisia olentoja, koska tontut ja maahiset ahdistelevat meitä jatkuvasti, mutta en tullut ajattelemaan sinulle sitä nyt. Pitää olla nopea, jotta kerkiän kertomaan kaiken, ennen kuin tonttusi palaa. Hän saattaa olla hyvinkin vaarallinen minulle.” Peikko kiirehti miettimään.

Biologi kuitenkin rauhoitteli häntä ajattelemalla. ”Tonttu uskoo kyllä minua. Aloita ihmeessä alusta asti tarinasi. Minä istun tässä vaikka koko illan ja yön ja kuuntelen ajatuksiasi.”

Ja peikko kertoi kaiken alusta asti niin tarkkaan kuin muisti.

Kotitonttu tuli takaisin ja istui biologin komentamana murjottamassa kiven takana. Keiju istui kauempana valtavan männyt lännen puoleisella oksalla syömässä antaumuksella biologilta saatua hunaja tilkkaa. Ja peikko ja biologi ajattelivat toisilleen.

”Ja Tietäjän suunnitelma on siis seuraavanlainen”, peikko jatkoi, ”sinä annat meille listan harvinaisista hyönteisistä ja me valjastamme hyttysarmeijan etsintöihin.”

Hyttyset olivat alunpitäen rauhallisia kasvien nesteitä imeviä harmittomia hyönteisiä, mutta jo vuosituhansia ovat peikot treenanneet hyttysiä pistämään erityisesti ihmisiä ja tonttuja ja saaneet vihollisensa näin pysymään poissa omilta alueiltaan. Peikkojen harmiksi ihmiset ja tontut olivat oppineet puolustautumaan hyttysiä vastaan jonkin verran, mutta kyllä niistä edelleen selvää hyötyä oli. Jos joskus menet metsään kohtaan, jossa on todella paljon hyttysiä, tiedät olevasi peikkojen alueella. Pidä silloin silmäsi auki ja liiku oikein hiljaa ja saatat nähdä kuusen taakse tai suopursujen sekaan vilahtavan suloisen peikonpojan. Ja siis koska peikot ovat hyttysten isäntiä ja suojelijoita, ne myös joskus auttoivat muissa, kuin häätöhommissa peikkoja. Ja nyt niillä oli edessään sellainen homma. Eli peikot valjastaisivat hyttyset etsimään uhanalaisia hyönteisiä ihmisten uhkaamalta alueelta ja kun sellainen löytyisi, niin he ilmoittaisivat löydöstä välittömästi peikolle, joka kertoisi löydöstä biologille, joka tekisi uhanalaisesta hyönteisestä ilmoituksen ja alueelle perustettaisiin suojelualue, jolla elämä voisi jatkua siis tulevaisuudessakin samanlaisena, kuin se oli jatkunut ikiajoista lähtien.

”Entäs, jos uhanalaista hyönteistä ei löydy?” Biologi murehti.

” Kyllä varmasti löytyy. Näytä vain sitä listaa niistä koppakuoriaisista ensin ja sitten perhosista ja me ryhdymme toimeen, ennen kuin on liian myöhäistä.” Peikko hoputti.

Ja biologi haki sisältä tablettinsa ja näytti peikolle listan pohjoisen uhanalaisista lajeista. Lajeja oli jo yli 2000 ja peikko meni aivan pyörälle päästään. He sopivat, että aamun sarastaessa, biologi ottaisi mukaansa kenttätutkimusvälineensä ja he suuntaisivat yhdessä tietokone mukanaan metsään.

7. Löytyykö vai eikö löydy

Aamulla aikaisin biologi, keiju ja peikko lähtivät kohti pelastettavaa metsää. Pienen empimisen jälkeen pienet kaverukset uskalsivat kiivetä naisen polkupyörän etukoriin, jossa matka kotimetsään sujui ennätysvauhtia. He pysähtyivät sen mäen juurelle, jonka valoisalla etelärinteellä sijaitsi keijujen valtakunta ja jonka pohjoisrinteellä synkän kuusikon varjoissa asui muutama peikkoperhe kodikkaissa koloissaan. Peikko kutsui kaikki seudun hyttyset luokseen ja kertoi niille tilanteen. Biologi ei ollut ollut koskaan metsässä ilman hyttysten pistoja ja oli todella ihmeissään tilanteesta, mutta koska biologi oli luonnon puolella ja lajien kartoittaminen on hidasta hommaa, hän oli enemmän kuin kiitollinen hyttysten mahdollisesta kääntymisestä vihollisista ystäviksi ja apulaisiksi.

Koko aamun miljoonapäinen hyttysarmeija etsi alueelta uhanalaisia hyönteisiä. Yhtäkään ei löytynyt, ehkä aikaisesta keväästä tai sukupuutosta johtuen ja tuntien etsinnän jälkeen lopulta he luovuttivat. Hyttyset, biologi, peikko ja keiju siirtyivät kummun eteläpuolelle, jossa sijaitsi keijujen kukkapelto ja joitain vanhoja lahonneita tammia. He söivät suuren puun alla päivällistä, biologinainen voileipää, hyttyset imivät mehevää nestettä ensimmäisistä ruohonkorsista, peikko maiskutti kinkunsiivua ja Aemok biologilta saamaansa aivan ihanaa hedelmäkarkkia.

”Aivan toivotonta”, mietti biologi. Emme voi löytää millään vielä tähän aikaan vuodesta uhanalaisia hyönteisiä. Vaikka täällä asuisikin esimerkiksi kesällä näkemänne tammikukkajäärä tai tuolla lammen rannoilla äärimmäisen uhanalainen kääpiötytönkorento, niin emme voi vielä tähän aikaan vuodesta todistaa niiden olemassaoloa, koska on vielä liian kylmä kevät. Ja kun tulee kesä, tämä kaunis luonnonmetsä on hakattu pois ja tilalla on taloja, joiden pihalla on kyllä vihreää nurmea, mutta uhanalaisen luonnon kannalta olisi sama, vaikka paikalla olisi autiomaa.

”Etkö voi sanoa niille, että me olemme nähneet niitä täällä?” Kysyi peikko viattomasti.

Biologi hymyili surumielisesti ja ajatteli peikolle, ”Voi kuule, jos minä menisin kertomaan, että eräs peikko, keiju ja miljoona uutta hyttysystävääni ovat nähneet täällä uhanalaisia hyöteisiä ja ne kertoivat minulle siitä telepatian avulla, voisi olla, että minua ei uskottaisi. Tarvitsen todisteita. Kunnollisia todisteita.”

”Onko olemassa muita uhanalaisia eläimiä, kuin hyönteisiä?” Aemok kysyi yllättäen.

”Olen itse perehtynyt paremmin hyönteisiin ja pikkunisäkkäisiin, mutta entäs lintuja. Uhanalaisia lintujakin on täällä tabletilla pitkä lista”, nainen pohti ja näytti listaansa, mutta kukaan ei ollut nähnyt vuosikausiin kiljuhanhea tai allihaahkaa.

”Hiiret eivät taida olla uhanalaisia, vaikka olenkin syönyt niitä paljon?” Peikko arveli.

”No, eivät taida olla.” professori ajatteli takaisin.

”Eivätkö edes semmoiset isommat hiiret, jotka asuvat puussa?” Peikko aprikoi.

Biologi rypisti kulmiaan ja nykäisi päätään varovasti taaksepäin kulmakarvat ylhäällä ja pohti: ”Tarkoitat varmaan oravia? Ne punaiset oravat ovat ihan yleisiä, mutta liito-orava on uhanalainen. Oletko nähnyt liito-oravan?”

”Kyllä minä oravan tunnistan. Tarkoitin sellaista pienen rotan kokoista tummasilmäistä hiirtä. Niitä asuu vanhoissa linnunpöntöissä tuolla vähän matkan päässä.” peikko ilmoitti.

Biologi kaivoi tablettinsa uudestaan repustaan ja selasi sitä kuumeisesti, kunnes löysi kuvan pyöreästä suloisesta tammihiirestä, jolla oli mustat suuret silmät ja hauska tupsu hännänpäässä.

”Haluatko nähdä sellaisen? Ne maistuvat erittäin hyvälle! Äiti keittää niistä oikein hyvää muhennosta. Isäni on opettanut minut vaanimaan niitä. Alkaa olla ilta, seuratkaa minua” Peikko intoili. Ja biologi ja Aemok seurasivat peikkoa niin ääneti kun pystyivät. Auringon laskiessa, he asettuivat jäkäläisen kiven taakse odottamaan. Keiju biologin anorakin hupussa hytisten illan viileydessä, biologian professori kamera valmiina kädessään ja peikko silmät kiiluen ja kuola suunpielestä valuen. Ja totta tosiaan.

Illan hämärtyessä vanhasta linnunpöntöstä pisti juuri heränneen tammihiiren suippo nokka. Biologi sai napattua hiirestä valokuvia ja vannotti moneen kertaan peikkoa, että tammihiiriin ei saisi enää koskea, sillä ne tulisivat olemaan metsän pelastus.

Kun biologi lähti kotiinsa lähettelemään sähköpostia suojelualueen perustamiseksi, peikkonuorukainen, joka ei enää ollut niin nuori ja keijujen kruununprinssi, josta oli tullut jo kuninkaitakin viisaampi, istuivat pimenevässä illassa kuusen alla täyden kuun noustessa metsän ylle. Lähipuissa istui hyttysiä vahdissa ja pieni nuotio lämmitti mukavasti.

”Tämä on nyt viimeinen yhteinen iltamme”, Aemok tuumi haikeana.

”Ajatella, että me pelastimme metsän. Tänne kerittiin rakentamaan vain yksi talo ja sekin onneksi ilkikuristen tonttujen kylän päälle, mikä ei ainakaan meikäläistä haittaa.” Peikko hymyili keijulle ja otti tätä kädestä kiinni.

”Olet sydämessäni aina.”

”Niin sinäkin minun”

Ja sinä yönä peikko lämmitti vielä kerran hentoa viluista ystäväänsä ja keijuprinssi tunsi läheisyyttä ja ihmimillistä lämpöä, ennen kuin seuraavana aamuna palaisi järkevään ja järjestelmälliseen valtakuntaansa. Vaikka heidän perheensä eivät hyväksyisikään heidän ystävyyttään koskaan, koska niin oli aina ollut, silti he olisivat toistensa sydämissään aina.

Aina ystävyksien ei tarvitse olla ihan samanlaisia. Ei saman näköisiä, ei saman värisiä, eikä edes samaa lajia. Sanotaan, että erilaiset sielut täydentävät toisiaan ja kerroin tämän biologiystävältäni kuulemani tarinan sinulle juuri siksi, jotta sinäkin tietäisi, että se on oikeasti mahdollista.